— Oi, Lizzie, kuinka voi hän tehdä niin? Olen niin pahoillani hänen tähtensä, etten voi olla oikein iloinenkaan. Mutta toisten ei tarvitse sitä tietää, Lizzie, vai kuinka? Se oli hirveätä Janelle, enkä minä niin paljon välitä siitä, että ne minua epäilevät — ainakaan nyt, kun sinä sen aivan varmaan tiedät.
— Minä tiesin sen aivan varmaan jo ennen, Ruth, sanoi Lizzie hymyillen, mutta nyt sen tietävät kaikki. Olisin tehnyt vääryyttä sinulle, jos en sitä olisi kertonut heille.
— Minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain sopimatonta Janelle, toivoisin voivani hyvittää hänet, Lizzie, tahdotko puhua Janelle, kuten minullekin, tahdothan, lisäsi hän äkkiä.
Lizzie vastasi suudellen häntä: — Tule nyt sisälle, Janen täytyy sanoa sinulle, että hän on pahoillaan, jos hän on.
— Luulen hänen olevan, koska hän aluksikaan ei toivonut, että minua olisi syytetty, eikä olisi tahtonut puhuttavan siitä mitään. Mutta en tahtoisi pakoittaa häntä tekemään sitä toisten kuullen.
Mutta Lizzie ei näyttänyt ollenkaan laupiaalta, viedessään Ruthin kouluhuoneeseen. Siellä vallitsi hiljaisuus; ehkä paha omatunto vaivasi useampia ennenaikaisen epäluulon tähden.
En ole tahtonut, että kukaan olisi häntä syyttänyt, Lizzie, sanoi Jane vihaisesti kääntyen heihin, — sinä tiedät sen, ja mielestäni pidät melua tyhjästä.
— Häpeä, Jane! — sanoi Annie. — Ruth, sinun täytyy antaa anteeksi meille kaikille. Minä puolestani olen pahoillani, että syytin sinua. Tule lyömään kättä!
Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Jane yksin seisoi paikallaan ja näytti happamalta. Ruth oli iloinen päästessään pois, puutarhaan, missä hän hetkisen perästä lauleli.
— Unohdin Jane raukan. Hän on varmaan onnetoin, sanoi hän. Mutta hän oli niin iloinen, ettei hän voinut, pidättää sen ilmoille puhkeamista, ja pian kaikui taas hänen laulunsa kilpaa lintujen kera.