Äkkiä kuuli hän takanaan äänen:
— Ruth, tahtoisin puhua kanssasi.
Se oli Jane. Hän tyrskähti itkuun ja sopersi: Ruth, olen hyvin pahoillani! En tahtonut sitä äsken sanoa, mutta se on totta.
Ruth kurotti kasvonsa suudeltavaksi anteeksiannon merkiksi ja sanoi:
— Olen varma, Jane, että nyt tulet onnellisemmaksi; unohtakaamme koko asia; ainakin — lisäsi hän — se mikä minua koski.
Janen mentyä mietti Ruth, oliko Lizzie mahtanut puhella hänelle.
KUUDES LUKU.
Palkinto.
Tavallista pitempi aika kului ennenkuin Alice uudelleen meni Deborahin luo, sillä Debby oli hoitanut vanhaa ystäväraukkaansa alakerroksessa ja eroitettu nyt hänestä ainaiseksi tässä elämässä. Mutta kuka voi sanoa, kuinka paljon ijäisyyteen matkaaja oli saanut lohdutusta niistä elämän sanoista, joita Debby niin kärsivällisesti oli hänelle joka ilta vuosien kuluessa lukenut? Hän oli ollut kauan aikaa väsynyt tien pituuteen, sillä kahdeksankymmentä vuotta oli hän pyrkinyt sitä eteenpäin, ja hänen viimeiset sanansa olivat: — Olen päättänyt sen — niin, päättänyt!
Debby istuu nyt siistityssä huoneessaan puoleksi juhlapukimissaan. Hän kaipasi kyllä ystäväänsä, mutta vanhan suru ei tunkeudu niin syvälle sieluun, kuin nuoren, sillä jos niin olisi, veisi suru pian harmaat hiukset hautaan.