Hän puhui vihaisesti, mutta äkkiä kätki hän kasvonsa Debyn olkaa vasten ja itki katkerasti.
— Oi, Debby, tiedän olevani paha, mutta en voi todellakaan auttaa sitä, että olen pahoillani. Olin niin varma — aivan varma!
Mikä toi kyyneleet Debynkin silmiin? Ehkä ajatteli hän erästä toista tyttöä, jolla oli tapana tehdä samoin, kuin hän oli pahoillaan, tai ehkä ajatteli hän, että tämä ei ollut viimeinen eikä katkerin pettymys, minkä Alice sai kokea ennenkuin hän oppi sen niin monelle vaikean läksyn, ettei saa olla mistään liian varma. Hän koetti lohduttaa lapsiraukkaa hänen surussaan.
— Oi, niin, tiedän sen olevan hyvin pahasti, etten voi olla iloinen
Ruthin voitosta.
— Se olisi oikein, mutta en minä sitä ihmettele, ettei Alice voi tänään, sillä olettehan toivonut sitä niin kovin, mutta teidän täytyy vähitellen antaa valta paremmalle tunteelle ja rukoilla, että se onnistuisi, siten vähenee pettymyksen tunne.
— Ruth sanoi, etten saisi olla siitä niin innostunut, mutta en minä sitä halunnut itseni tähden ainoastaan, toivoin miellyttäväni sillä isää.
— Mutta kuinka menetitte sen?
— Niin, tiedäthän, että tulin kouluun kuusi viikkoa ennen Ruthia, enkä luullut hänen niin vähässä ajassa enää pääsevän minun edelleni. Minulla oli jo ennen hänen tuloaan koko joukko arvonumeroita.
— Kuinka paljon enemmän hänellä oli nyt?
— Ainoastaan yhtä, ja jos en olisi viime viikolla saanut yhtään läksyä uudestaan, olisi minulla ollut enin.