— Kuule! — sanoi Ted, — se tulee yhä nopeammin! Etkö kuule huutoa? Pian se tulee näkyviin. Tällä puolella olet turvassa, Ruth, mutta minä menen portaan yli, ehkä voin pysähdyttää sen.
— Oi, älä mene! Hyvä Ted, älä mene! Mitä sinä voit? Oi, sinä voit menettää henkesi.
Ted aikoi astua ojan yli vievälle portaalle, mutta se oli myöhäistä. Jotain kiiti ohi, mitähän se oli? Ted syöksyi mielettömänä portaan yli ja mäkeä alas huutaen: — äiti! äiti! Valter!
Ruth peitti kasvonsa käsillään. Mutta kuule! Äkkiä lakkaa rätinä. Oi, pysähtyikö se? Ruth juoksi portaalle. Pysähdys kesti vaan silmänräpäyksen — eteenpäin riennetään taas, mutta hitaammin, mikähän siihen lie syynä? Hän näkee vaunun heiluvan puolelta toiselle ja hidastuttavan ponin kulkua, hän näkee, että pyörä on rikki, mutta huomatessaan, että se on tyhjä, pöyristyttää häntä, eikä hän voi paikalta liikahtaa. Vaunu pirstautuu askel askeleelta, mutta missä ovat he? Silmät etsivät koneellisesti jotain. Tuossa on tumma pilkku tiellä, se on pyörä. Mutta mikä tuo on? Kuka se on? Ted rientää, kuin lentäen eteenpäin, ja hän kuulee hänen huutonsa. Mutta tuo liikkumaton, musta kasa! Hän hyppää tielle ja rientää, — ei huutaen — hänen säikähdyksensä on liian suuri. Eikö hän nyt sitä saavutakaan? Tuossa näkyy se. Vihdoinkin on hän jo lähellä. Äkkiä huomaa hän, että Edvard ja lady Douglas siinä ovat kumartuneena Valterin yli. Hän se siis oli — onko hän kuollut? Kasvot ovat hyvin kalpeat, silmät kiinni eikä hän liikahda.
— Juokse, Ruth, tuonne tupaan hankkimaan vettä ja apua!
Edvard hänet lähetti. Lady Douglas istui maassa ja piteli haavoittunutta päätä sylissään. Säikähdys oli huumannut hänet, hän ei tuntenut kipua, vaikka kasvot olivat täynnä verinaarmuja. Ruth koetti juosta, mutta jalat tuntuivat liikkuvan kuin unessa, ja tupa oli niin kaukana. Mutta apua tuli — kaksi miestä ja vaimo tulivat juosten. He olivat kuulleet huudon. — Kuka se on? — kysyivät he nähdessään Ruthin. — Mitä on tapahtunut? Onko joku vahingoittunut?
— Sir Valter Douglas — hän on kuollut — ei maksa vaivaa — mutta, oi, tuokaa vettä!
— Menkää te, sanoi vaimo toisille, — ja tuokaa nuori herra meille, minä hankin vettä ja lähetän Sallyn hakemaan lääkäriä. Tulkaa kanssani, rakas lapsi, sanoi hän Ruthille, ette voi itse käydä, tarttukaa käsivarteeni.
— Ei, minun täytyy mennä hänen luokseen! Ette tiedä, se oli minun syyni, ja hän on kuollut, tiedän, että hän on kuollut! Oi, hakekaa pian vettä ja antakaa minun viedä sitä hänelle! — Jospa hän vaan avaisi silmänsä!
— Lapsi-raukka! Minun täytyy kantaa teitä. Kas niin, älkää nyt olko niin hädissänne, rakkaani! Hän kyllä siitä virkoaa, hän on varmaan vaan pyörtynyt.