— Olen iloinen, ettei täällä ole niinkään vaikea olla hyvä, kuin luulin! Luulen, etten ole tehnyt vielä mitään sopimatointa. Mutta Ted en tahtoisi olla. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt kertoa se, mutta sehän on hänen asiansa, eikä minun. Olisin kertonut sen, koska he aikovat huomenna sillä matkustaa, jos hän ei olisi ollut niin paha, mutta nyt hän luulisi, että tahdon kielitellä, ja sitä en tee! Mutta olen iloinen, ettei se ole minun asiani! — Ja hän luki kirjaansa edelleen.
Oi Ruth! Älä sekoita ylpeyttä ja rehellisyyttä toisiinsa. — Saat ehkä katua liian myöhään.
Kun Ted tuli sisään, ruvettiin keskustelemaan kemuista, jotka lady Douglas aikoi panna toimeen muutamille koululapsille. Valter oli kuullut eräästä huvittelutavasta, jota sanottiin "postikonttooriksi", ja hän sanoi, että oli eräitä siihen kuuluvia tarpeita mentävä hakemaan Sedburystä. Ruth oli pahoillaan, etteivät he sanoneet Tedille menevänsä ponivaunulla.
Seuraavana iltapäivänä pyysi Ted Ruthia mukanaan Sedburyyn hakemaan Valterille postikonttooriin tarvittavia esineitä, Ruth suostui mielellään, sillä ilma oli erittäin kaunis.
Heidän lähtiessään sanoi lady Douglas: — Tapaatte siellä ehkä Valterin ja minunkin, mutta älkää meistä välittäkö, tulkaa takaisin, milloin tahdotte.
— En tiennyt, että äiti tulisi sinne tänään, sanoi Ted heidän kävellessään, — mutta eihän se muuta asiaa. Olen varma, että kävelet mieluummin, kuin istut umpinaisessa vaunussa, minä ainakin teen sen.
Ruth oli vaiti ja Ted alkoi innokkaasti kertoa, mitä he tuolta pikkukaupungista ostaisivat, eikä hän ollenkaan huomannut, että Ruthin ajatukset harhailivat muualla.
Kun he tulivat sille paikalle, missä jalkapolku yhdistyi maantiehen, seisahtuivat he kuunnellen.
— Joku tulee mäkeä ales hirveätä vauhtia, huudahti Ted.
Ruth kalpeni.