— Kas niin, Alice! Luulen, että minun on suostuttava. Kirjeestä olen lukenut niin paljon, että tiedän hänen voivan hyvin, loppu saa jäädä, ajattelen. Hän istuutui ruoholle Alicen viereen.
— Kuinka ystävällinen sinä olet, Ruth, sanoi Alice. — Et koskaan ajattele itseäsi; toivoisin olevani sinun kaltaisesi.
— Älä sano niin, Alice. Mutta mistähän minä nyt kertoisin? "Jack jättiläisen tappajasta," "Hubbardin muorista" vai mistä?
— Ei, ei, Ruth, kerro joku omiasi, aivan omasta päästäsi, ne ovat kaikista hauskimpia, huusivat kaikki kuulijat.
Ruth asettui mukavasti istumaan pienet sisarukset molemmilla puolillansa. Pikku "Brownie" tahtoi aina istua häntä vastapäätä nähdäkseen hänen kasvonsa kertoessa. Ruth alkoi:
Kerran lähti pieni tyttö — hänen nimensä oli Aimée — pitkälle matkalle yksin — ainakin luuli hän olevansa yksin. Matka oli pakollinen, ja vaikka hänen usein teki mielensä seisahtua odottamaan jotain matkustajaa, ei hän kuitenkaan voinut sitä tehdä. Oli melkein pimeä, ja hän pelkäsi, itkikin vähän väliä, mutta seisahtua hän ei voinut. Äkkiä sattui hänen jalkansa johonkin kovaan, ja hän kaatui pitkäkseen maahan. Hän ei loukannut itseänsä, mutta pukunsa oli hän tahrinut saveen. Ylös hän ei koettanutkaan nousta, sillä hän oli kovin väsynyt. Hetken kuluttua tarttui pehmoinen käsi häneen ja nosti ylös. Oliko siis joku hänen kanssaan? Oi, jospa niin oli! Hän kääntyi katsoakseen, mutta — kaikki oli pimeätä hänen ympärillään, vaikka hän oli samalla näkevinään pienen, kummallisen valovirran polullansa. Nostiko, joku minut? — ajatteli hän. Mutta se ei voinut olla mahdollista, miksipä hän olisi sitten kadonnut? — Se oli varmaan harhaluuloa, — sanoi hän, — olen kai itse noussut. — Hän käveli edelleen. Siinä oli kaksi polkua, jotka himmeässä valossa olivat niin yhdenlaiset, ettei hän tiennyt, kumman valitseisi. Hän valitsi vihdoin vasemman, se näytti tasaisemmalta. Matta pian hän katui, sillä keskellä polkua makasi käärme kiehkuraan kääriytyneenä. Aimée ei uskaltanut astua sen yli, hän pelkäsi herättävänsä sen. Hän katsoi taaksensa, mutta siellä oli niin pimeätä, ettei hän voinut takaisin palata. Askel vaan oli matkaa hirmuiseen eläimeen. — Se liikkuu, — ajatteli hän, hui, en voi astua sen yli! Samassa kohosi hän korkealle ilmaan ja laskeusi käärmeen toiselle puolen. Oliko todellakin joku nostanut hänet? — Oi, ei, hyppäsin varmaan itse niin keveästi, että luulin nostettavani. — Mutta ehkä hän kuitenkin oli koskenut siihen, koska hän huomasi sen liikkuvan — ruoho kahisi, ja sitten hänen hameensa. Hän kirkasi ja tunsi ankaraa kipua kädessään, joka ajettui ja muuttui mustaksi. Samassa tunsi hän siinä jotain kylmää kosketusta, ja tuska lakkasi. Hän katsoi äkkiä ympärilleen ja tuli kovin iloiseksi nähdessään hohtavan valkoisiin vaatteisiin puetun olennon takanansa kuroittavan kättänsä häntä kohden. Mutta kun hän koetti tarkastaa sitä lähemmin, katosi se kokonaan. Pistos oli kokonaan parantunut, ainoastaan pieni, punanen pilkku oli jälellä, ja hän astui rohkeasti edelleen. Mutta hän ei kuitenkaan luullut olevansa oikealla tiellä, sillä siellä tuli aina pimeämpää ja pimeämpää, ja hän päätti kääntyä ensimäiselle oikeaan vievälle sivutielle uskoen siten pääsevänsä sille polulle, jota hän ensiksi ei ollut tahtonut kulkea. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla, ja hän oli vähällä mennä huomaamatta toivomansa sivutien ohi, mutta ennenkuin hän huomasikaan, johti näkymätön käsi hänet muutamia askelia eteenpäin sitä myöten. Hän kääntyi äkkiä nähdäkseen uudelleen sen loistavan olennon, mutta ei voinut eroittaa mitään. Silloin hän ajatteli: — se oli varmaan mielikuvitusta. Etsiessäni polkua tulin sille aivan huomaamattani. Jos joku olisi taluttanut minua, olisin varmaan hänet nähnyt, kun käännyin ympäri. — Sitten juolahti hänen mieleensä, että hän oli nähnyt tuntemattoman oppaansa, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmäksi se muisto tuli. Tie oli nyt epätasainen ja ohdakkeinen, mutta hänen ihmeekseen eivät hänen paljaat jalkansa haavoittuneet huomattavasti. — Ehkä Hän kantaa minua, etten astu niille niin raskaasti, — ajatteli hän. — Ja Hän on kanssani, en tarvitse pelätä. — Tie tuli nyt tasaisemmaksi, ja hän astui entistä nopeammin. Mutta hetkisen unohti hän katsoa jalkoihinsa, kompastui terävään kiveen ja kaatui. Tällä kertaa koetti hän kaikin voimin nousta, mutta ei voinut: Hänen mieleensä johtui rukous: — Johda minun jalkani sinun tiellesi. — Taas nosti näkymätön käsi hänet maasta, ja taas näki hän saman kauniin olennon, mutta tällä kertaa paljoa selvemmin. — Oi, älä jätä — minua, huudahti hän vakavasti. Samassa kuuli hän äänen: — En koskaan jätä enkä hylkää sinua. — Pikku Aimée oli kovin iloinen, ja hän ojensi kätensä taivaalliselle opastajalleen. Hän tuli hänen rinnalleen ja tarttui ojennettuun käteen. Tie tuli selväksi ja hauskaksi. Aimée katseli Hänen ystävällisiä kasvojaan ja kuunteli Hänen sanojaan. He tulivat jyrkän kukkulan juurelle. Aiméesta oli kovin työlästä kiivetä sitä ylös. Oli niin pimeä, ettei hän nähnyt opastansakaan, mutta hän nojasi Häneen entistä enemmän, ja vihdoin olivat he kukkulan huipulla. Toisella sivulla oli jyrkkä rinne. Äkkiä kuuli hän kahinaa ruohosta, käärme syöksähti sieltä esiin ja koetti purra häntä, mutta peräytyi vihaisesti sähisten takaisin. Silloin katsoi Aimée seuraajaansa, ja se katse uhkui rakkautta ja luottamusta. He lähestyivät nyt erästä laaksoa, joka alempaa katsoen näytti hyvin pimeältä. Sen takana oli Aiméen matkan määrä. Hän pelkäsi kuitenkin sitä pimeätä laaksoa ja pyysi seuraajaansa mukaan. Hän lupasi olla hänen mukanansa ja käski hänen muistaa, että hän pimeässäkin seurasi häntä. Aimée astui rohkeasti edelleen. Laaksoa lähestyessään tuli hänen hameensa valkoiseksi, joka hohteli hopealta hänen kadotessaan puiden varjoon. — En pelkää mitään pahaa, sillä sinä olet kanssani! — sanoi hän silloin.
— Enempää en voi kertoa teille Aiméesta. Hän pääsi matkansa perille, ja kaikki on hänelle onnistunut sen jälkeen.
— Loppuiko se tähän, Ruth?
— Kyllä, siinä oli kaikki.
— Oi, kerro toinen, yksi vaan!