YHDESTOISTA LUKU.
Kahden vuoden perästä.
Kolmatta vuotta on kulunut. On taas kesä. Miss Longin portin edusta on niin puhdas, ettei maksa vaivaa etsiä Joea luutineen… pistäymme siis sisään löytääksemme jonkun vanhoista ystävistämme.
Puutarha on jotenkin samanlainen, kuin ensi kerran sinne Ruthin kanssa astuessamme, mutta muutoksia on täytynyt jossain tapahtua. Pienokaiset ovat kasvaneet ja jättäneet sijansa toisille. Tuuheiden puuryhmien varjosta kuuluu nuoria ääniä.
Siellä on kolme tyttöä, mutta kukaan ei niistä ole Ruthin näköinen. Kaksi näistä näyttävät sisaruksilta, sillä ne ovat puetut yhtäläisesti. Toisella heistä ovat pienet iloiset kasvot ja suuret miettiväiset, vakavat sinisilmät. Mutta keitä ovat nuo pitemmät tytöt? Onkohan tuo Alice, joka istuu tuolla? Kyllä, aivan varmaan. Kuinka herttaiseksi hän on tullut! Lapset ovat koristelleet hänen kullankeltaiset hiuksensa sinikukilla. Ne ovat tosin hiukan kuihtuneita jo, mutta se tekee ne vaan kauniimmaksi vastakohdaksi hiuksien kimmeltelevälle ja poskien terveelle, eloisalle värille. Mutta jos Alice on kasvanut, emme Ruthiakaan voi pienten joukosta löytää. Tuoko Alicen vieressä seisova tyttö, jota toiset noin rukoilevin silmin katselevat, on Ruth? Hän se todellakin on. Ja tarkastellessamme häntä huomaamme, että, lukuun ottamatta pituutta, on hän sangen vähän muuttunut, — sama kalpea iho, samat suuret, tummat silmät, ja niissä sama ujo, puoleksi surumielinen ilme. Mutta nyt hän hymyilee ja katsoo ihaillen Alicea.
— Kuka sinut on noin koristellut, Alice? — kysyy hän.
— Nämä nuoret neitoset tahtoivat saada minut uhrikseen, vastasi hän, — ja kun minä olin erittäin hyvällä tuulella ja kun nyt on liian lämmin jaksaakseen vastustaa järjettömintäkään pyyntöä, antausin minä heidän hellään hoitoonsa. Ja nyt, Ruth, kun tämä hauskuus on lopussa, on sinun kerrottava heille satu. Kas niin, tulehan istumaan tänne ja tee meidät onnellisiksi. Meillä on vaan puolen tuntia ulkona-oloaikaa. Mutta ehkä sinulla on kiire, tahi et ole vielä lukenut kirjettäsi, lisäsi hän nähdessään Ruthin empivän.
— Ei, se on tavallista pitempi, eikä minulla ole ollut iltapäivällä aikaa; olen koettanut saada laiskaa pikku-Fannya lukemaan läksynsä.
— No, sitten en pyydä sinua, Ruth. Näette, lapset, ettette nyt voi saada satua, mutta jos kilttiä olette, luen minä huomenna teille jonkun.
Mutta kolmet pienet kasvot näyttivät niin alakuloisilta, ettei Ruth voinut vastustaa heidän sanatonta pyyntöänsä.