Minä rakastan niitä, jotka minua rakastavat, ja jotka minua varhain etsivät, ne löytävät minut.
Tässä siis oli Floran elämän tarina. Hän oli varhain etsinyt ja löytänyt, ei ainoastaan Jumalan, vaan ijankaikkisen elämän ja autuuden.
Ruth kulki ristiin rastiin aina välillä pysähtyen lukemaan jonkun hautakirjoituksen tahi heittääkseen etanan tai kiven haudalta. Hän aikoi juuri kääntyä hakemaan miss Longia ja Alicea, kun hän pienen matkan päässä kuuli äänekästä valitusta. Hyvin repaleinen ja surkean näköinen nainen seisoi siellä avonaisen haudan reunalla väännellen tuskissaan. Ruth seisahtui. Menisikö hän hänen luokseen? Ehkä oli parempi, ettei häiritse surua, jota hän kuitenkaan ei voi lievittää. Vaimo seisoi nähtävästi lapsensa haudalla.
Hän astui jonkun askeleen — vielä seisoi vaimo siellä. — Ruth ei voinut vastustaa haluansa: jos hän ei voikaan lohduttaa, voihan hän ottaa osaa hänen suruunsa. Hän lähestyi. Vaimo ei nostanut päätään, mutta Ruth eroitti sanat:
— Oi, lapsukaiseni, rakastettuni! Menitkö äitisi luota, joka sinua niin rakasti!
Ruth ei tiennyt, mitä hän sanoisi ja alkoi jo katua, että oli tullut, kun vaimo samassa nosti silmänsä.
— Oi, miss, sanoi hän murtuneella äänellä — minua on suuri suru kohdannut. Minun lapseni on täällä — enkä minä voi häntä jättää. Viisi tuntia sitten toin hänet tänne, tänä ihanana aamuna.
— Kuinka vanha hän oli? — kysyi Ruth kainosti.
— Neljän vuoden ensi Mikonpäivänä, miss — ainoa poikani! Eikä hänen haudalleen tullut ketään muita kuin hänen äiti-raukkansa ja pappi, Jumala häntä siunatkoon!
— Minä olen hyvin pahoillani, sanoi Ruth, tarttuen vaimon käteen, ja, tämä vaikutti häneen enemmän, kuin pitkät puheet.