He ennättivät juuri hädin tuskin asemalle. Junaan tultuaan muisti Ruth katsoa oliko hänellä tallella kielo, vai puristiko hän tyhjää noin kovin. Olihan se, vaikka lakastuneena. Mutta Brownie kyllä sen mielellään semmoisenakin ottaisi.
Tämä oli ollut hyvin hauska syntymäpäivä. Sitä muistellessa liiteli ajatus edellisiin. Ja nyt hän muisti ensimäisen syntymäpäivänsä koulussa — saman päivän, jolloin hänen suojelijattarensa Lizzie jätti koulun, hän, jonka vaikutus ja neuvot olivat paljon vahvistaneet niitä hyviä ajatuksia ja päätöksiä, joihin miss Long oli perustuksen laskenut. Lizzie oli nyt ulkomailla eikä Ruth ollut hänestä pitkään aikaan kuullut mitään, mutta hän muisti häntä aina rukoillessaan ja uskoi varmasti joskus saavansa nähdä hänet. Vieläkin aikaisemman syntymäpäivän hän muisti — hänen piti mennä Duncanin kanssa katsomaan dioraamaa, mutta oli menettänyt huvin sentähden, että oli samana aamuna ollut paha. Hän oli kieltänyt hoitajaansa sanomasta sitä veljelle, ei dioraaman takia, sillä sinne hän ei nyt tahtonut mennä, mutta siksi, ettei veli olisi saanut tietää, kuinka paha hän oli ollut syntymäpäivänänsä. Hän oli sen kuitenkin kertonut itse, sillä hän ei voinut muuten saada Duncania ymmärtämään, miksi hän olisi mielellään mennyt hänen kanssaan eikä kuitenkaan voinut. Silloin oli veli puhunut hänelle niin kauniisti, mutta ei kuitenkaan ottanut mukaansa. Se rakas Duncan! Hän oli aina tehnyt parastaan sisaren kasvattamisessa, mutta Ruth tunsi, että hänen sisäistä elämäänsä oli johtanut toinen, korkeampi, kuin hän tai joku muu maallinen ystävä.
Hän heräsi unelmistaan junan pysähtyessä.
— Mellestow! Mellestowin matkustajat!
Kotona odotti kaksi kirjettä — toinen Ruthille Duncanilta. Syntymäpäiväkirje, jossa kerrottiin, että laatikko, joka sisälsi lahjoja, oli myös tulossa, sekä että Duncan luultavasti tulisi kotiin kesäluvan ajaksi tai ainakin ennen sen loppua. Toinen kirje oli Alicelle. Se oli Intiasta, mutta keltä? Käsiala oli vierasta ja se oli sulettu mustalla lakalla.
Hänen isänsä oli kuollut.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Alice jättää koulun.
Taasen, kuten kertomuksemme alussa, istuivat Alice ja Debby yhdessä. Kirjeen saapumisesta on kulunut neljätoista päivää, ja huomenna matkustaa Alice holhoojansa, erään isänsä entisen ystävän luo. Hän viettää viimeistä iltaansa Debyn luona. Lapsiraukka. Hän on muuttunut paljon. Hän näyttää kalpealta surupuvussaan eikä itse Debbykään saa häntä iloisesti puhelemaan.
Se oli hänen ensimäinen surunsa ja se oli sangen katkera. Miss Longin on vaikea erota hänestä nyt, mutta hän tietää että olinpaikan vaihdos voi parhaiten hänen suruansa lievittää.