Alice ei ollut nähnyt isäänsä sen jälkeen kun hän oli palannut Intiaan. Äiti oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin. Huolimatta isän liiallisesta hemmottelusta säilytti Alice rakastettavan luonteensa pilaantumattomana, ja siksi hän olikin isän mielestä täydellinen. Se toivo, että hän koulunsa lopetettuaan olisi päässyt isän luo, oli nyt murskaantunut, ja vaikka hän sangen vähän muisti äitiään, suri hän nyt heitä molempia katkerasti.
Debbykin näytti hyvin surulliselta, mutta se oli varmaan Alicen tähden, sillä hän ei juuri paljon tuntenut mr Athertonia.
— Debby — sanoi Alice — olen niin mielelläni täällä, aivan kuin kotona. Oi, kunpa en olisi liian suuri istumaan polvellasi, kuten ennen.
— En usko, että olisitte liian raskas, pikku Alice.
— Kyllä, väsyttäisin sinua, mutta minä istun tähän pikkutuolille, — ja hän pani päänsä hänen polvelleen — pane nyt kätesi pääni päälle ja puhele, rakas Debby! Olen niin pahoillani, kun täydyn matkustaa huomenna.
— Noo, mutta te tulette iloiseksi jälleen, olen varma, että se tekee teille hyvää.
— Mutta se ei ole tarpeellista. Tahtoisin mieluummin jäädä tänne pitkäksi aikaa. En välittäisi, vaikka kuolisin, Debby, minulla ei ole ketään, jonka tähden eläisin.
— Oi, miss Alice, älkää sanoko niin! Mutta eihän se ole ihme, että teistä tuntuu semmoiselta nyt aluksi, rakas lapsi.
— Debby — sanoi Alice hetken perästä —, miss Long sai tänä aamuna kirjeen siltä herralta, jonka luona minä tulen asumaan, ja hän sanoi, että minusta tulee rikas — niin, hyvin rikas, sanoi hän. Se ajatuskin peloittaa minua. Miksi hän sen nyt juuri tänään sanoi?
— Ehkä hän tahtoi sen sanoa itse, hän tiesi, ettette siitä nyt ylpeäksi tulisi.