— Debby, yhden asian minä kuitenkin tiedän — hänen kasvonsa olivat iloisemmat kuin moneen päivään — tiedän, että sinä saat kaikki, mitä tarvitset — ei mitä ansaitseisit, sillä sitä en voisi antaa, vaikka olisin kuinka rikas.
— Noo, silloin minulla on kyllä kaikki, mitä tarvitsen — hän sanoi sen enimmän itselleen. — Minä voin odottaa Jumalan aikaa, sillä tiedän, että se on paras.
— Enkö voi antaa mitään sinulle, Debby nyt, ennenkuin lähden. En tule kotiin ennen luvan loppua, kuten tiedät.
— Ei, rakas Alice, ei, minulla on kaikki, mitä tarvitsen, mutta toivoisin, että lupaisit minulle yhden asian.
— Sen teen kyllä, mikä se on?
— Että ette unhoita rukoilla joka päivä Jumalaa, että Hän opettaisi teitä käyttämään rikkauksianne Hänen kunniakseen.
— Lupaan sen, Debby. Mutta oliko sinulla joku erityinen syy sen lupauksen pyytämiseen.
— Ei muuta, kuin se vaara, että voitte unohtaa, että rikkaus on jotain pelättävää. Älkää antako ihmisten pilata itseänne, pikku Aliceni.
— Minä pidän siitä, että sanot minua pikku Aliceksesi. Mutta sinä et tarvitse pelätä, että joku pilaisi minut, sitä ei kukaan vielä ole yrittänyt.
— Ehkä — sanoi Debby hetken perästä — ajattelen liiaksi vastuunalaisuutta. Minä unohdan, että on ero vanhalla muorilla, joka ei ole saanut oppia muualta kuin raamatusta ja nuorella neitosella, joka on saanut hyvän kasvatuksen.