— Rakas Debby! Et saa sanoa niin. Toivoisin, että minä osaisin puoletkaan siitä, mitä sinä. Ja kuinka miss Long nauraisikaan sille ajatukselle, että minä olen saanut kasvatuksen! Hän sanoi minulle juuri tänään, ettei se vielä ole alkanutkaan, ja että meidän pitää toiste puhua siitä asiasta enemmän. Mutta nyt minä pyydän sinua — jatkoi hän hyväillen — kertomaan äidistä. Pelkään, että meillä on liian vähän aikaa.
Debby otti pöydältä vanhan nukkakantisen raamatun, avasi sen ja otti sieltä kellastuneen kirjeen, ohuelle ulkomaalaiselle paperille kirjoitetun.
— En ole koskaan näyttänyt teille tätä kirjettä, mutta nyt toivon, että luette sen ääneen.
— Onko se minun rakkaalta äidiltäni? Oi Debby, kiitos, että näytät sen minulle!
Hän alkoi lukea sitä vapisevalla äänellä. Toisinaan täytyi hänen keskeyttää, sillä silmät himmentyivät, eikä hän voinut eroittaa sanoja. Vihdoin pääsi hän loppuun. —
— Debby, — sanoi hän — sinä olet nähnyt minun armaan isäni, kuten äiti toivoi. Olen iloinen siitä, sillä minä voin nyt puhua hänestä kanssasi, ei nyt, mutta sitten kun tulen takaisin. Onko sinulla muita kirjeitä, joita voit näyttää minulle?
— On yksi, rakas Alice, ja se on aivan erilainen, kuin se ensimäinen. Sain sen silloin kun hän tuli kouluun. Debby otti esiin sen pyöreällä lapsen käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa puhuttiin neulatyynystä, sekä pienen käärön, jossa tuo lahja oli. Alice katseli sitä kauan. Kun he olivat hetkisen puhelleet muista asioista, sanoi Alice yhtäkkiä:
— Lainaisitko Debby minulle tuota neulatyynyäsi. Pitäisin sitä hyvin varovasti, tahtoisin niin mielelläni katsella sitä poissa ollessani.
— Mielelläni, jos annatte sen muistuttaa teitä lupauksestanne ja jos annatte sen minulle takaisin kun kylläännytte siihen tahi tahdotte rikkoa lupauksenne.
— Minä pidän sen muistuttamassa äidin kirjeestä ja lupauksistani, kuten sanoit, ja annan sen takaisin, jos rikon lupaukseni. Muistelen mielelläni, mitä olemme tänään puhuneet, sitäkin, että sinä opettaisit minua, Debby, kuten kirjeessä oli.