— Odota tässä hiukan, minä tuon sinulle jotain, sanoi Ruth äkkiä.
Ruth muisti nyt vasta kielon, jonka hän oli haudalta tuonut. Mutta hän ei muistanut, mihin hän oli sen pannut. Hän katui jo että oli sen ottanut. Yhtäkkiä muisti hän hämärästi nostaneensa jonkun kirjan kantta ja pistäneensä sen sinne varmaan talteen. Nyt oli kuitenkin vaikea muistaa, minkä kirjan väliin ja missä huoneessa hän sen oli pannut. Viimeinen kuitenkin selvisi. Etuhuoneessahan odottivat kirjeet ja siellä ne avattiin. Hän riensi ja koputti ovelle. Ei vastausta. Hän meni sisään. Siellä ei ollut ketään. Hän alkoi selailla ja pudistella pöydällä olevia kirjoja, mutta kieloa ei löytynyt. Oliko hän sen kadottanut? Se kirja oli mahdollisesti pantu kaappiin — hän aikoi tarkastaa niistä muutamia. Sitä tehdessään luuli hän kuulleensa oven käyvän, mutta ei ehtinyt katsomaan taakseen. Hän löysi sen lopulta, mutta kun hän ei enää tavannut Maggieta puutarhassa, kätki hän sen uudestaan pannen muistiinsa kirjan. Hän unohti sen taas muiden puuhien takia.
Jane Harding oli päättänyt kaikin voimin koettaa estää Ruth Leighiä saamasta ainekirjoituspalkintoa. Hän oli hyvin mietityillä viittauksilla tehnyt toisille selväksi, että se olisi suuri nöyryytys heille vanhemmille, jos Ruth sen saisi. Janen tarkoitus oli saada se itse. Eikä hän valinnut keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi. Hän sai taipuvan omantuntonsa vakuutetuksi, ettei siinä mitään pahaa ole, vaikka hän silmäilee aineen vielä kertaalleen läpi, hänellä kun on huonompi muisti kuin Ruthilla. Hän ei tietystikään jäljentäisi sanaakaan, ei edes lukisi sitä, silmäilisi vaan pääkohdat, se olisi suuri apu ja pieni synti. Omatunto vaikeni, Jane riensi heti panemaan suunnitelmaansa täytäntöön. Tilaisuus oli sopiva, miss Long ulkona, tytöt luokalla, paitsi Maggie ja Ruth. Hän katsoi varmuuden vuoksi ympärilleen ja avasi sitten tyyneesti etuhuoneen oven. Hän hätkähti, pysähtyi silmänräpäyksen, pani varovasti oven kiinni ja moni hitaasti kouluhuoneeseen. — Onko se mahdollista? — sanoi hän itsekseen. — En voi sitä uskoa! Hän ei ole minun kaltaiseni — hänellä on hyvä muisti, eikä sitä kukaan usko, mutta minä en voinut erehtyä — se oli sama kirja — tunnen sen kansista. En ole koskaan tahtonut näyttää niin rehelliseltä — mutta Ruth! Mikä teeskentelijä! Hän päätti olla hänelle ilmoittamatta mitään ennen palkinnon jakoa, mutta toiset saivat sen hänen mielestään tietää, sillä nythän ei enää voi olla epäilystä tuloksesta. Omasta puolestaan päätti hän kirjoittaa jotain vain muodon vuoksi, olisi turhaa vaivata itseään. Hän meni luokalle, missä toiset keskustelivat mr Taylorin opetuksesta.
— Ette tarvitse nähdä suurta vaivaa, ystävät, sanoi hän salaperäisesti
— Ruth on nyt aivan varma.
— Minkätähden nyt? — sanoi eräs. — Eihän hän liene kirjoittanut ja näyttänyt sinulle?
Jane kertoi inhoansa osoittaen, mitä hän oli nähnyt.
— Mutta älkää sanoko Ruthille, lisäsi hän — tahdon nähdä, ottaako hän todellakin vastaan palkinnon niin hävyttömän petoksen jälkeen.
— Miksi sinä menit etuhuoneeseen? — kysyi eräs.
Jane punastui. — Se ei kuulu sinuun!
— Tiedättekö, — sanoi toinen — minä en usko sanaakaan. Ruth on meitä kaikkia etevämpi, ja sinä kadehdit häntä. Toivon hänen saavan palkinnon.