— Sinun on hyvä sanoa, — sanoi Jane — jolla ei ole itsellä toivoa, mutta toisille se ei ole niin hauskaa!
— Miks'et sano sitä miss Longille?
— Siksi, ettei se mitään hyödytä. Tunnustan, että Ruth on sangen hyväsydäminen, enkä minä tahdo saattaa hänelle sellaista harmia. Mutta jos hänellä on hiukankaan omaatuntoa, ei hän sitä niin pian unohda, olkaa varmat.
— Tiedättekö — sanoi eräs tyttö, jota toiset kutsuivat Katherineksi, — tahtoisin kysyä Ruthilta asian laitaa. En usko sitä vaan niin.
Jane oli mennyt akkunan luo. — Tulkaa tänne sanoi hän äkkiä. — Noh, mitä nyt sanotte? — Mitä voivat he sanoa? Ruth kiipesi juuri etuhuoneen kaariakkunasta ulos ja juoksi ruohokentän poikki. Epäilijät tulivat sanattomiksi.
— Minä kysyn häneltä joka tapauksessa — sanoi eräs.
— Voit tehdä sen jälkeen päin — sanoi Jane — mutta ennen jakoa et. Se on minun asiani — minä näin hänet, etkä sinä olisi mitään tiennyt, jollen minä olisi kertonut.
Seuraavana iltana Jane ja Ruth kirjoittivat saman pöydän ääressä.
— Noo, Ruth, kuinka menee? — sanoi edellinen — olisi suuri apu, jos saisi edes kymmenen minuutin ajan tirkistää kirjaan, eikö olisikin?
Ruth ei huomannut toiselle tytölle tarkoitettua silmän iskua, ja punastumatta vastasi hän: — Olispa todellakin. Pelkään, että olen aika tavalla unohtanut, mutta kaikillahan meillä on siinä suhteessa sama vaikeus.