— Kuinka lie! Ehkä kaikki ovat rehellisempiä kuin yksi, tai miten
Ruth!
— Mitä tarkoitat, Jane? — Kysymys tehtiin tyynesti, mutta silmät salamoivat, ja se hiukan pelotti Janea.
— Noo, ei mitään, ei mitään, vakuutan, puhuin vaan ylimalkain.
Ääni oli pilkallinen ja naapuriin heitetty silmäys pani Ruthin äkkiä katselemaan tovereihin.
— Kas niin, älähän nyt taas suutu ja juokse tiehesi, kuten eilen — lisäsi Jane.
Viittaus oli riittävä, Ruth hillitsi mielenliikutuksensa ja jatkoi tyynesti kirjoitustaan. Hän tiesi, että Jane tarkoitti enemmän, kuin sanoi, ja olisi mielellään tahtonut tietää mitä se oli, mutta hän ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän jälkeenpäin katuisi. Jane ei puhunut mitään kirjoituksesta, ja vaikka Ruth toisinaan huomasi toisten tyttöjen olevan häntä kohtaan tavallista kylmempiä, ei hän joutunut tutkintokiireiden takia siitä välittämään. Kun mr Taylor toi kirjoitukset, kuiskailivat tytöt, mutta Ruth ei ollut osallinen siinä salaisuudessa. Hän punastui hiukan, kun mr Taylor kääntyen häneen sanoi: — Minun ei ole vaikea päättää näistä papereista, jotka minulla tässä ovat. Näissä on kirjoitus, joka todistaa niin perusteellista historian totuuksien tuntemista, on niin hyvin järjestetty (Jane kuiskasi: — ei ihmekään), sekä niin oikein, jopa kaunopuheisesti kirjoitettu, etten ole hetkeäkään epäillyt antaa palkintoa — miss Leighille. Miss Leigh — lisäsi hän — minä onnittelen teitä tämän kirjoituksen johdosta.
Mutta hänen esimerkkiään ei seurattu. Katseltiin toisiaan, mutta kukaan ei puhunut. Mr Taylor jatkoi: — Jos luulette minun menetelleen puolueellisesti, saatte itse päättää, — ja hän luki kaikki kirjoitukset. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, kenen paras oli. — Enkö ole oikeassa? — sanoi hän. Ei kukaan vastannut. — No niin, ehkei minun pitäisi pyytää teitä tunnustamaan omienne huonommuutta. — Mutta itsekseen ajatteli hän, ettei ollut koskaan nähnyt katehisempaa tyttöjoukkoa. — Miss Leigh, olen hyvin iloinen saadessani antaa tämän kynän teille, ja jos te jatkatte alkamallanne tavalla, voin sanoa, että se ansaitsee tulla kerran kuuluisaksi, — ja hymyillen hän ojensi Ruthille kultaisen, komealla hopeaisella varrella varustetun kynän. Ruth punastui ja hänen silmänsä loistivat. Mutta mr Taylorin mentyä tunsi hän pettymystä, sillä yhdenkään kasvoilla ei näkynyt iloista hymyä.
— Kas niin, Ruth — sanoi Jane, — toivon, että olet tyytyväinen nyt.
— Kyllä, enemmänkin, kuin tyytyväinen! En sitä odottanut.
— Koetit kuitenkin kaikin voimin.