— Luonnollisesti; kai me kaikki koetimme?
— Ei sillä tavalla kuin sinä, toivon ma.
— Jane, en ymmärrä sinua, viittailit jo silloin ja nyt taas — tekisit ystävällisemmin, jos sanoisit suoraan, mitä tarkoitat.
— Tiedät hyvin, mitä tarkoitan — et tarvitse peloitella minua voimakkailla ja suorilla sanoillasi — kuten niitä nimität — sillä vakuutan, että ne ovat tehottomia.
— Vielä kerran Jane, pyydän, sano, mitä tarkoitat! Joku teistä sanonee kuitenkin — sanoi hän kääntyen toisiin. Hän puhui nöyrästi — siinä ei ollut vähääkään intohimoa.
— No niin, Ruth — sanoi Katherine. — Jane näki sinun samana aamuna, kuin lähdit vihaisesti luokalta, selailevan etuhuoneessa — —'n teoksia. Emme tahtoneet uskoa häntä — enkä minä vieläkään usko! Sano, että se on joku erehdys — ettei se ole totta.
Äkkiä selvisi Ruthille kaikki. Hän muisti nyt, että ovessa käytiin, kun hän etsi kukkaa. Hän lienee selaillut juuri sitä kirjaa. Kummallista! Ei ihme, että he häntä epäilivät. Ja hän muisti samalla, miksi hän oli kouluhuoneesta lähtenyt. Mitä voi hän sanoa? Miten todistaa syyttömyytensä.
— Onko se totta, Ruth? Katselitko todellakin kirjaa?
Hän vastasi hiljaa: — Kyllä, luulen, että se on totta — mutta —
— Ehkette epäile sanojani ensi kerralla niin täydellisesti? — sanoi
Jane.