— Mutta mitä, Ruth, mitä aioit sanoa?
— Ainoastaan, että olin kadottanut erään kukan, jonka muistin panneeni erään kirjan väliin, ja hain sitä etuhuoneessa katselematta edes kirjojen nimiä, enkä aavistanut että se oli joukossa. Mutta minä en voi sitä millään todistaa — ja siksi kunnes voin sen, vaikkei kenelläkään vielä liene ollut syytä epäillä sanojani — ei kukaan voi saada minua vastaanottamaan palkintoa. Annan sen illalla mr Taylorilla ja pyydän kirjoitukseni takaisin, sekä että hän valitseisi toisen.
— Se olisi melkein naurettavaa — sanoi joku. Luonnollisesti luulisi hän silloin sinun harjoittaneen petosta ja kertoisi miss Longille.
— En voi tehdä toisin, — sanoi hän tyynesti. — Se on pieni asia, mitä mr Taylor ajattelee siihen nähden että te luulette minun ottavan palkinnon, jota en ole ansainnut.
— Minä uskon sinua, Ruth — sanoi Katherine.
— Kiitos, Katherine — sanoi Ruth hymyillen.
Jane nauroi katkerasti — toiset olivat vaiti.
Ruth pani kynän pöydälle ja poistui iloiten, ettei ollut näyttänyt eikä tuntenutkaan suuttumusta.
— Jane, — sanoi Katherine — olen varma, että Ruth puhui totta, ja että hän sen kerran voi todistaa, enkä siis hyväksy sitä, että kynä annetaan mr Taylorille. Miks'ei joku meistä voisi ainakin jonkun aikaa sitä säilyttää, esim. vanhin.
Toiset suostuivat siihen, eikä Jane voinut sitä vastustaa. Hän oli vanhin ja hänen huostaansa kynä uskottiin.