Ruth meni mielipaikalleen puistoon. Lapsiraukka! Hän oli aluksi niin onneton, että häntä, Ruthia, joka oli itse rehellisyys, epäiltiin sellaisesta. Ehkäpä ei hän koskaan saisi jälleen sitä luottamusta, mitä hän tiesi nauttineensa. Hän purskahti itkuun. Ruth-raukka!

Hän oli kuitenkin varma, että totuus tulisi ilmi, että hän, se opas, josta hän oli lapsille kertonut, puolustaisi kyllä kunniaansa. Hän päätti heittää huolensa hänen huostaansa; olihan hän kokenut hänen rakkauttaan.

Hän koetti saada selville, mitä seurauksia tästä koetuksesta voisi olla. Se tuottaisi sangen pitkäaikaista tuskaa — niin, voiko hän toivoa siitä koskaan pääsevänsä? Mutta hän ei ajatteleisi sitä, vaan koettaisi vihastumatta kärsiä Janen pistospuheita — kärsiä pitkällistä epäluuloa — kärsivällisesti kasvattaa luonnottansa totuuteen ja rehellisyyteen. Ja kaikki ilman toivoa pikaisesta avusta, sillä asianhaarat tekivät kaiken avun mahdottomaksi. Täytyi odottaa, kunnes kaikki oli kulunut toisten muistista, ja sittenkin jäisi sinne vielä tahra jälelle. Se oli raskas kuorma — korkea vuori, jonka huipulle pääsemisestä oli vähän toivoa. Ja Ruth huokasi sitä ajatellessaan.

Ehkä hän oli ollut liian ylpeä kirjoituksen tähden, ja tämä koetus oli lähetetty nöyrryttämään häntä. Sellaisena tahtoi hän mielellään tämän ristin kantaa, ja pyytää voimaa siitä lähteestä, josta kukaan ei ole tyhjin käsin palannut.

Illalla huomasivat pienokaiset, että Ruth oli heille entistä ystävällisempi — hän näytti nyt tahtovan kokonaan uhrautua heidän tähtensä.

Nämä pienokaiset eivät nähneet, että Ruthin mennessä paikalleen, syntyi puheliaiden toverien joukossa hetken hiljaisuus. Ruth huomasi sen. Oliko tässä koettelemuksen alku? Hänen täytyi olla kärsivällinen ja kantaa se rohkeasti!

KUUDESTOISTA LUKU.

Maggie on sairas.

Nuorempien lasten mentyä levolle, lähti Ruth hiljalleen huoneeseensa. Hän ajatteli — ja se hidastutti hänen askeleitaan — kirkkomaalla tapaamaansa naista ja Floran hautaa ja kukkaa, sitä kieloa, joka oli tuottanut niin paljon surua. Hän päätti antaa sen Maggielle, jollei tämä vielä nukkuisi.

Ovea avatessaan kuuli hän Maggien kovalla, levottomalla äänellä huudahtavan: — Sinäkö se olet, Ruth. Tule puhelemaan kanssani; minä en voi nukkua — olen niin voimaton ja kuuma.