Tuulos: Elikö sisarenne silloin vielä?
Koski: Ei, hän oli jo aikoja sitten kuollut.
Tuulos: Toisen kerran tapasin teidät Parviaisen myymälän edustalla. Olin juuri jättänyt myymälän ja kulkenut hetkisen, kun huomasin kadottaneeni lompakkoni. Tapasin teidät — niinkuin jo sanoin — myymälän edustalla ja kysyin, olitteko te sen löytänyt. — »En», kuului varma vastauksenne. »Olen teidät jo kerran ennen tavannut. Minä uskon teitä», vastasin minä ja aijoin poistua. Silloin näin uudelleen sen, mikä jo ensi kertaa tavatessamme kiinnitti huomiotani teihin — valon kipunan keskellä pimeyttä — Te sanoitte: »Älkää uskoko, tässä on lompakkonne. Antakaa minulle markka, en ole syönyt kahteen päivään». —
Koski: En voinut teidän luottamustanne pettää.
Tuulos: Se oli Jumalan kuvan välähdys sielussanne.
Koski: (itkee.) Älkää puhuko niin. Minä olen niin kurja — kurja.
Tuulos: Äsken johdatti Jumala askeleeni meren rannalle. Siellä tapasin teidät kolmannen kerran.
Koski: Se oli elämäni yhdennellätoista hetkellä.
Tuulos: Toivokaamme, että se oli elämänne ensimäisellä hetkellä, sillä tuon murtavan syvyyden, joka uhkasi teidät niellä, olette välttänyt, ja sen partaalta on nyt nouseva uusi ihminen, joka ottaa ensimäiset vakavat askeleensa elämässä.
Koski: Minä en voi, minulla ei ole voimia. —