Koski: Ei sellaiset temput minua auta. Ne ovat lapsia varten.
Tuulos: Mies, jos teidän äitinne muisto on kallis, niin rukoilkaa Jumalaa, joka oli hänenkin ainoana lohdutuksena. Rukoilkaa, rukoilkaa, vaikka ette uskoisikaan, rukoilkaa siksi, kunnes uskon valo koittaa sielussanne, ja se koittaa viimein, se on varma, niinkuin Jumalan olemus on varma ja luja.
Koski: (Epäröiden.) Minustako, juomarista ja valapatosta tulisi vielä ihminen? Minä olen niin kurja.
Tuulos: Ette kurjempi kuin tuhlaajapoika. Ja hänestä raamattu kertoo: »Kun hän vielä kaukana oli isän huoneesta, näki hänen isänsä hänet, juoksi häntä vastaan, syleili ja suuteli häntä».
Koski: Ja antoi hänelle uuden puvun, sormuksen käteen ja uudet kengät. Äitini kertoi tuon vertauksen minulle lapsena ollessani, ja minä pidin niin paljon siitä.
Tuulos: Se on Vapahtajan oma ilmoitus meille syntisille. — — (Viereisessä huoneessa soi telefooni.) Odottakaa, minua kutsutaan telefooniin. — (Menee viereiseen huoneeseen ja puhuu telefooniin.) — Halloh! — 524 — Kyllä se olen minä. Vai niin, vai niin, sepä ikävää! — Oliko se Ratakatu 5? Kyllä tulen. — Neljännes-tunnin kuluttua. — Hyvästi! (kuuluu loppumerkki, tulee sisään) — Minut kutsuttiin sairaan luo. Mutta te jäätte tänne. Minun kotini on tästä lähin oleva teidänkin kotinne siksi kunnes rehellisellä työllä voitte sellaisen itsellenne hankkia. — Älkää epäilkö jäädä tänne. Aluksi autatte minua. Minä tarvitsen apua sekä yhdessä että toisessa työssä, ja te olette siihen juuri sopiva. Minä asun täällä äitini kanssa, ja hän on oleva teidänkin äitinne, olkaa varma siitä. — —
(Puuhaa lähtöänsä ja puhuu samalla iloisesti.)
— — — Kas niin, nyt olen valmis. Jumalan haltuun nyt, ystävä hyvä! — Viereisessä huoneessani on vuode, jossa voitte levätä. Tai jos tahdotte lukea, on siellä ja myöskin täällä kirjallisuutta. — Pistäydyn äidin luona ilmoittamassa, että minulla on vieras, joka tarvitsee kelpo aterian. Parin tunnin kuluttua olen taasen luonanne. — Terve näkemiin!
(Poistuu.)
Koski: (Itsekseen.) Tämä on kuin unta, josta ei tiedä olisiko paras herätä, vaiko yhä vaan uneksia. — (Katselee ympärilleen.) — Täällä tuntuu olo niin turvalliselta. Löytäneeköhän synti ollenkaan tähän majaan tietänsä? — (Suoristaa itseänsä.) — Uusi puku, sormus käteen ja uudet kengät — vanhoilla ei enää astuta sitä polkua, mikä tästä huoneesta johtaa. — (Lyyhistyy.) — Mutta jäsenet tuntuvat niin kankeilta, lihakset niin veltoilta. Sinä olet jo lahoa puuta, Koski. Lieneekö sinussa enää miestä pukeutua uuteen pukuun? Ja pysyykö se sinun päälläsi, vai soluuko pois samaa tietä. — — Olet niin kauvan loassa rypenyt, että se on ennättänyt kovettua ympärillesi. Pääsetkö siitä, vai onko jo sielu imenyt itsensä täyteen sen saastaa? — — — Mitä sinä tuumit, Koski? Jäätkö tänne, vai — — — — — — — Olet jo niin tottunut huonoon ilmaan, että sitä kaipaat. — (Nousee levotonna.) — Kahden tunnin kuluessa ennättää jo pitkälle, — — ei hän sitten enää löydä. — — — Mutta kuinka sinä voit ainoan hyväntekijäsi pettää, Koski? — Pettääkö! — — — — — En — — minä vain säästän hänet pettymykseltä — säästän, sen teen, säästän! — — — — — (Etsii lakkiaan. Kiiruhtaa ulkoovea kohti, avaa sen, mutta jää siihen seisomaan.) — — Hyvästi — hyvästi kaikki! — — — — — (Vie äkkiä kätensä povelleen.) Missä on nenäliina? — — (Huomaa nenäliinan pöydällä ja palaa sitä ottamaan.) — — — Sitä en jätä. — — Miten hän taas sanoikaan? (Hitaasti.) «Olen vakuutettu, että äitinne rukoukset eivät ole — — hukkaan — menneet«. — — — — — — — Äiti — äiti!