Olipa kerran vanha kalastaja, jolla oli vaimo ja kolme lasta. Hän oli hyvin köyhä, mutta hän koetti kalastuksella elättää perhettään niin hyvin kuin taisi. Joka päivä hän laski verkkonsa neljästi mereen, mutta saalis oli enimmäkseen hyvin huonoa.
Eräänä päivänä hän läksi taaskin keskipäivän aikana merenrantaan ja laski verkkonsa veteen. Hän odotti kunnes se oli laskeutunut pohjaan, ja kun hän alkoi vetää sitä jälleen ylös, tunsi hän, että se oli kovin raskas. Hän veti sitä kaikin voimin ja iloitsi jo mielessänsä, että vihdoinkin onni oli häntä suosinut ja verkkoon tarttunut oikein kosolta kaloja. Mutta kylläpä hän ällistyi, kun verkossa ei ollut ainoatakaan kalaa, vaan sen sijaan vanhan aasin raato, joka oli repinyt verkon monesta kohti rikki.
Pahoilla mielin kalastaja irrotti aasin verkosta, korjasi rikkinäiset kohdat ja laski sen uudestaan mereen rukoillen Jumalalta nyt parempaa kalaonnea.
Tuskin verkko tälläkään kertaa oli painunut veteen, niin kalastaja alkoi vetää sitä ylös, ja se tuntui vieläkin raskaammalta kuin edellisellä kerralla. Kalastaja luuli taaskin saavansa koko kantamuksen kaloja, mutta pahastipa hän jälleen pettyi, kun verkkoon olikin tarttunut vain kiviä ja liejua.
Hän puhdisti verkon ja huokasi istuessaan meren rannalla:
— Jumalalla ei suinkaan ole aikaa ajatella minua, koska hän niin kokonaan on hyljännyt minut!
Sitten hän heitti verkkonsa jälleen mereen ja rukoillen Jumalalta parempaa kalaonnea hän katseli, miten se hiljalleen vaipui syvyyteen.
Tälläkin kertaa verkko tuntui heti hyvin raskaalta, mutta kun hän veti sen ylös, niin ei siinä ollutkaan muuta kuin lasinsiruja. Ja alakuloisena hän alkoi taas puhdistaa verkkoansa.
Kolme kertaa hän oli jo turhaan heittänyt verkkonsa veteen, mutta hän päätti vielä kerran koettaa. Eiköhän Jumala häntä vihdoin armahtaisi ja antaisi hänelle edes hiukan saalista. Eihän hän voinut sallia, että hänen vaimonsa ja lapsensa kuolisivat nälkään.