Sulttaani laahasi noidan puutarhaan.
Nyt toinen rikollisista oli saanut ansaitun palkkansa. Mutta toinen oli vielä jäljellä. Mieluimmin hän olisi yhdellä iskulla myös lopettanut uskottoman kuningattaren elämän, mutta hän pelkäsi, ettei hän voisikaan silloin vapauttaa kuningasta noituudesta, ja siksi hän päätti toimia viekkaasti ja varovaisesti.
Hän palasi takaisin temppeliin ja kävi makaamaan noidan vuoteeseen, laitteli tukkaansa ja partaansa, jotta hän tuli noidan näköiseksi ja veti purppurapeitteen korviinsa, jotta kasvoista ei näkynyt juuri mitään.
Heti kun hän oli laskeutunut vuoteeseen, kuuli hän surkeata valitushuutoa, ja hän tiesi, että kuningatar taaskin ensi työkseen piiskasi puolisoraukkaansa. Hetken kuluttua hän kuuli askeleita portailta, ja seuraavassa hetkessä kuningatar kumartui hänen ylitsensä.
— Miten voit tänään, rakas oppimestarini? kysyi hän hunajanmakealla äänellä.
— Hiukan paremmin, mutisi sulttaani peitteen alta.
— Paremminko?
Ilosta huudahtaen kuningatar heittäytyi hänen ylitseen ja alkoi hyväillä häntä.
— Oi, armas ystäväni! Onko se mahdollista, että kuulet minun ääneni ja voit vastatakin minulle?
— Niin, vaikket sinä yhtään ansaitse, että puhuisin sinulle, sanoi sulttaani ja painautui vieläkin syvemmälle tyynyihin. Sinua saan kiittää siitä, että näin kauan olen saanut maata ja taistella elämästä ja kuolemasta. Sinun puolisosi valitushuudot estävät minua saamasta rauhaa yöllä ja päivällä. Niinkauankuin hän on noiduttuna, en minäkään voi parantua.