— No, kyllä sen saa autetuksi, vastasi kuningatar.
Nopein askelin hän astui temppelin portaille, kohotti käsivartensa pään yli ja lausui loihdun hiljaisella ja yksitoikkoisella äänellä.
Tuskin hän oli lopettanut, niin koko veteen vajonnut valtakunta kohosi aalloista. Taloja ja moskeoja, vuoria ja metsiä nousi vedestä ja joka puolelta kuului ihmisääniä ja melua. Kuninkaallisen linnan ikkunoista katselivat palvelijat ulos, ja kaikkialla oli elämää ja liikettä, niinkuin suuressa kaupungissa ainakin.
Silloin astui kuningatar jälleen temppeliin.
— Olen totellut käskyäsi, sanoi hän. Ja nyt, armas opettajani, ei mikään enää voi sinua häiritä, eikä estää parantumistasi. Etkö voisi nousta ylös vuoteelta?
— Tule lähemmäksi, sanoi sulttaani, tule vieläkin lähemmäksi!
Sulttaani tarttui lujasti miekkansa kahvaan, ja juuri kun kuningatar kumartui hänen ylitsensä, hyökkäsi hän ylös ja iski miekkansa hänen rintaansa niin nopeasti, ettei toisella ollut aikaa puolustautua.
Sulttaani veti helpotuksenhuokauksen ja astui ulos portaille. Samassa nuori kuningaskin tuli häntä vastaan ja syleili häntä. Piilopaikastaan hän oli nähnyt, miten paha nainen oli saanut rangaistuksensa, ja hän kiitti pelastajaansa kyynelsilmin.
Sitten hän vei hänet mukanaan linnaan voidakseen iloita hänen ja alamaistensa kanssa lumouksen katoamisesta. Ja minne ikänä sulttaani astui, siellä ihmiset laskeutuivat polvilleen hänen eteensä, ja kun hän näyttäytyi linnan parvekkeella, niin kansa huusi riemuiten:
— Eläköön jalo pelastajamme!