Ylt'ympäri maata levisi tieto sulttaanin epäileväisyydestä, ja monet surivat sitä, sillä hallitsijan tulee aina osoittaa hyvää esimerkkiä alamaisilleen.
Vihdoin tuo tieto saapui erään hurskaan dervishinkin korviin, joka asui Kiseldagi vuorella. Hänen nimensä oli Shahabeddin ja hän oli hyvin viisas ja oppinut mies, mutta viime aikoina hän oli vetäytynyt pois maailmasta ja eli erakkona pienessä majassa vuorellaan.
Dervishi Shahabeddin.
Häntäkin sulttaanin epäusko suuresti suretti, ja hän läksi heti matkalle pääkaupunkiin, Kairoon, jossa sulttaani asui, koetellakseen valistaa ja käännyttää häntä.
Kun hän oli tullut matkansa määrään ja astui sulttaanin palatsiin, otti maan hallitsija hänet sydämellisesti vastaan, sillä tämä kunnioitti häntä suuresti hänen viisautensa ja hurskautensa vuoksi. Hänet saatettiin komeaan saliin, jonka katto kaareutui korkeana kupuna ja joka sai valonsa neljästä, korkeasta, eri ilmansuunnille viettävästä ikkunasta. Sulttaani pyysi hänet viereensä istumaan pehmeälle sohvapatjalle, ja siinä he sitten keskustelivat kauan ja hartaasti.
Dervishi koetti selittää kauniin sanoin Jumalan viisautta ja voimaa, mutta vaikka hän olisi sovitellut sanansa kuinka viehättävästi tahansa, niin sulttaanilla ei ollut muuta vastausta hänelle varattuna:
— En voi uskoa asioita ja tapahtumia, joita en itse ole nähnyt tai kokenut.
Silloin dervishi nousi paikaltansa.
— Korkea-arvoinen sulttaani, sanoi hän kunnioittavasti, sinä et usko mitään, mitä et itse ole nähnyt tai kokenut. No hyvä, minäpä näytän sinulle jotakin, saadaanpa nähdä, voitko sitä sitten uskoa.