Hän astui sen ikkunan ääreen, joka vietti pohjoisen puolelle, avasi sen ja kehotti sulttaania katsomaan ulos.
Tämä seurasi hänen kehotustansa ja näki vuorien piirittämän laajan lakeuden, missä vilja hiljalleen huojui tuulenhengessä.
Äkkiä hän huomasi, että keihäitten kärkiä välkkyi kallioiden lomassa, rautapukuisia miehiä hyökkäsi hevosten selässä alas laaksoon, heidän joukkonsa kasvoi kasvamistaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin kokonainen armeija lähestyi pääkaupunkia. Aurinko välkkyi kiivissä, torvet toitottivat, sotahuutoja kajahti ilmassa ja hurja humina kohosi eteenpäin ryntäävästä joukosta.
Sulttaani kalpeni ja tarttui dervishiä käsivarteen kiinni.
— Jumala armahtakoon meitä! huudahti hän. Miten voin puolustaa itseäni ja kaupunkiani tuollaista vihollisjoukkoa vastaan!
Mutta dervishi vain hymyili ja kehotti sulttaania vielä kerran katsomaan ulos ikkunasta.
Hän totteli ja seisoi siinä ihmeissään, sillä ei näkynyt enää jälkeäkään koko mahtavasta sotajoukosta. Lakeus siinsi silmään rauhallisena kuten ennenkin, ja vilja huojui taaskin tuulen hengessä.
— Katsopa nyt tänne; sanoi dervishi ja vei sulttaanin itäisen ikkunan ääreen.
Sulttaani avasi ikkunan, mutta aluksi hän ei nähnyt muuta kuin Kairon kaupungin monine katuineen ja toreineen, palatseineen ja komeine moskeoineen. Mutta äkkiäpä kohosi liekkejä joka puolelta kaupunkia. Paksut savupylväät nousivat ilmaan, ja koko kaupunki näytti loppumattomalta tulimereltä.
