Ensin hän hieroi silmiään eikä voinut uskoa muuta, kuin että näkö petti häntä. Mutta kun ei mikään muuttunut hänen ympärillään, kohosi hän vihdoin ylös ja puristi nyrkkiään dervishille.
— Sinä lurjus! huusi hän. Miten olet uskaltanut kohdella tällä tavalla herraasi ja sulttaaniasi? Minä kostan sinulle nuo seitsemän vuotta, jotka olen saanut maanpaossa viettää!
— Seitsemän vuotta! Minä en käsitä mitä sinä sanot, armollisin hallitsijani, sanoi dervishi. Tuskin on tunti siitä kulunut, kun tulin palatsiisi ja näin sinut ensi kertaa. Enkä minä ole tehnyt sinulle mitään muuta kuin että pyysin sinua kastamaan pääsi veteen ja heti nostamaan sen taas ylös.
— Valehtelija! huudahti sulttaani. Väitätkö sinä, että aivan äsken pistin pääni veden alle?
Dervishi nauroi ja viittasi palvelijoihin.
— Voithan kysyä palvelijoiltasi, sanoi hän.
Kaikki orjat vakuuttivat yhdellä suulla, että siitä oli kulunut vain sekunnin verran aikaa ja etteivät he sinä aikana olleet liikahtaneet paikoiltansakaan.
Mutta hän ei tahtonut sitä sittenkään uskoa, vaan kertoi vaimostansa ja neljästätoista lapsestansa ja kaikesta, mikä hänelle noina seitsemänä vuonna oli tapahtunut, jolloin hän oli ollut poissa.
Silloin dervishi lähetti hakemaan sulttaanin omaa pientä poikaa, joka oli vain kahden vuoden vanha, ja vasta kun tämä ojensi molemmat kätensä isällensä, putosivat ikäänkuin suomut hänen silmiltänsä ja hän ymmärsi, että nuo seitsemän vuotta olivatkin olleet vain silmänräpäys.
Hän kumartui maahan ja suuteli dervishin vaipan lievettä, ja dervishi laski kätensä hänen päälaellensa.