Mutta jotakin häneltä vielä puuttui ennenkuin hänen kasvatuksensa oli loppuunsaatettu: hänen tuli matkustaa ja nähdä vieraita maita oppiakseen maailmaa tuntemaan. Vanha kuningas oli tähän asti halunnut pitää hänet kotona, sillä hän tiesi, ettei hänellä itsellään ollut enää pitkältä elinpäiviä ja hän tahtoi mielellään nähdä poikansa luonaan kuoleman lähestyessä. Mutta vihdoin hän päätti antaa hänen matkustaa, sillä kun poika kerran oli päässyt kuninkaaksi, ei hän voinut enää poistua valtakunnastaan.
— Rakas Mahmud, sanoi vanhus eräänä päivänä prinssille, koska minä näyn elävän vaikka sadan vuoden vanhaksi, niin ei maksa vaivaa lykätä enää matkaasi. Ota paras hevonen tallistani ja kaksi palvelijaa seuralaiseksesi! Ota matkaasi kaksi rahakukkaroa ja täytä kumpikin kolmella tuhannella sekiinillä! Ratsasta sitten ulos maailmaan ja palaa takaisin viisaampana ja kokeneempana!
Mahmud suuteli isänsä kättä ja lähti iloisin mielin matkaan. Useita maita ja kaupunkeja ja paljon merkillisyyksiä hän näki tällä matkallansa, mutta kaikista näkemistään miellytti häntä kaikkein eniten eräs ihmeen ihana tyttö. Hänen isänsä oli linnanvoutina erään kuninkaan linnassa, jossa prinssi oli vieraisilla.
Ihastuttava Naima hurmasi hänet siihen määrään kauneudellaan ja suloudellaan, että hän jäi linnaan paljoa pitemmäksi aikaa kuin mitä hän alkujaan oli aikonut ja lopulta hän huomasi, ettei hän voinut elää ilman häntä. Tosin tyttö ei ollut kuninkaallista sukua, mutta hänen suloinen käytöksensä, komea ryhtinsä ja kauneutensa olivat kuin kuningattaren, ja hän päätti pyytää hänet omaksensa.
Eräänä aamuna prinssi kutsui tytön isän, linnanvoudin, luoksensa, ja kun tämä seisoi syvästi kumartaen hänen edessänsä, niin prinssi kehotti häntä ystävällisesti istuutumaan.
— Olen kutsunut sinut luokseni, sanoi hän, siksi että tyttäresi suuresti miellyttää minua, ja minä haluan ottaa hänet puolisokseni, jos isäni siihen vain suostuu.
Linnanvouti nousi ylös kumartaen syvään.
— Suo anteeksi, herra prinssi, mutta minä saan luvan sanoa sinulle, ettei asia vielä sillä ole päätetty.
Prinssi, joka aina oli tottunut saamaan tahtonsa täytetyksi ja joka sitäpaitsi luuli osoittaneensa yksinkertaiselle linnanvoudille tavattoman armon, josta tämän olisi pitänyt kiittää häntä polvillansa, hämmästyi niin suuresti, ettei hän aluksi voinut muuta kuin katsella voutia silmät pyöreinä päässä.
— Mitä tämä merkitsee? sanoi hän vihdoin.