— Niin, se merkitsee sitä, että minullakin on jotakin sanottavaa asiassa.
— Ehkäpä minä sinun mielestäsi en ole kyllin hieno vävyksi? kysyi prinssi pilkallisesti.
Mitä siihen tulee, niin voisin olla aivan tyytyväinen.
— No, herra prinssi, mitä siihen tulee, niin voisin olla aivan tyytyväinen. Mutta katsos, minä olen antanut pyhän lupauksen, etten anna tytärtäni kellekään, joka ei taida jotakin ammattia. Voisihan tosin tuntua siltä, ettet sinä, tuleva kuningas, koskaan joutuisi minkäänlaiseen pulaan. Mutta eihän mistään voi olla aivan varma, ja kuningaskin voi menettää paikkansa. Ja täytyyhän jokaisen oppia itse ansaitsemaan leipänsä. Jos tahdot saada tyttäreni, niin tulee sinun oppia jokin ammatti. Se on minun viimeinen sanani.
Tämä puhe tuntui kuitenkin prinssistä niin hävyttömältä, että hän antoi röyhkeän linnanvoudin heti lähteä ja läksi tapaamaan hänen tytärtänsä, kun tämä iltapuolella oli kävelyllä linnan puutarhassa.
Prinssi ilmaisi hänelle peittelemättä rakkautensa ja pyysi, että hän lähtisi isänsä luota ja seuraisi häntä valtakuntaansa. Mutta tyttö loi vain ylpeän silmäyksen prinssiin.
— Prinssini, sanoi hän, en koskaan mene naimisiin vastoin isäni tahtoa.
Toistamiseen hänen aikeensa siis menivät myttyyn ja vihan ja harmin vallassa hän läksi heti kotimatkalle. Hän tahtoi unohtaa tuon ylpeän kaunottaren ja hänen vieläkin kopeamman isänsä.
Olipa sekin laitaa, kun pantiin ehtoja prinssille, joka kosi alhaista linnanvoudin tytärtä. Ja mikä häpeä, kun häntä käskettiin oppimaan jotakin ammattia.