Kun hän saapui jälleen kotimaahansa, niin hän sai yllin kyllin muutakin ajateltavaa, sillä ensimäinen sanoma, joka kohtasi häntä, oli hänen isänsä äkillinen kuolema.
Hän oli rakastanut hellästi isäänsä, ja siksi hänen surunsa oli hyvin suuri, ja hän tunsi nyt seisovansa aivan yksin maailmassa. Hänen uudet hallitsijavelvollisuutensa eivät voineet lievittää hänen suruansa, yhtä vähän kuin kansan rakkauskaan, ja yhä kiihkeämmin hän alkoi taas kaivata kaunista Naimaa, joka oli voittanut hänen sydämensä. Hän yksin olisi voinut lohduttaa häntä, sen hän nyt selvästi tunsi.
Mutta osaamatta mitään ammattia hän ei voinut saada häntä puolisokseen, ja miten olikaan, niin hän aikoi koettaa oppia jotakin.
Hän päätti oppia kutomaan silkkimattoja. Sehän on hienoa ja siistiä käsityötä, ja hän pyysi kaikessa salaisuudessa suurvisiiriään hankkimaan hänelle opettajan. Sellainen löytyikin helposti, ja kuningas Mahmud istui nyt joka ilta työssä kutoen silkkimattoja ja koristaen niitä reunusmalleilla tai kreikkalaisilla lauseparsilla, sillä hän oli hyvin mieltynyt kreikankieleen.
Matto oli suurvisiirin mielestä erinomaisen kaunis.
Vihdoin hän sai valmiiksi maton, joka suurvisiirin mielestä oli niin erinomaisen kaunis, että se heloitti kirkkaammin kuin itse aurinko ja kuu. Oppimestarinkin mielestä se oli oikein hyvä, ja hän antoi kuningas Mahmudille mestarikirjan, joka todisti, että hän oli täysin oppinut matonkutomisammatissa. Nyt kuningas saattoi siis uudestaan lähteä kosimaan.
Hän läksikin pian matkaan, eikä mikään estänytkään enää häntä tuomasta kaunista Naimaa morsiamenansa kotiin. Linnanvouti oli kovin hyvillänsä, sillä kun hän tiesi saavansa vävykseen matonkutojan, niin hän arveli, että hänen tyttärensä tulevaisuus oli taattu.
Häät vietettiin suurella komeudella, juhlia pantiin toimeen ylt'yleensä koko valtakunnassa, ja kuningas Mahmud eli onnellisena kauniin kuningattarensa kanssa monta monituista vuotta. He saivat useita lapsia, ja kuningas hallitsi kansaansa rakkaudella ja viisaudella, jotta kaikki häntä rakastivat. Hänen paikkansa valtaistuimella ei siis ollutkaan niin epävarma, kuin hänen appensa oli luullut, ja usein hän itsekseen naureskeli ukon pelolle.
Mutta saipa hän kerran kokea, ettei vanhus ollut niinkään väärässä ollut.