Kun kuningas Agib huomasi nuorukaisen kuolleeksi ja tiesi tahtomattaan ottaneensa hänet hengiltä, niin hän alkoi vaikeroida ja itkeä. Hän oli aivan toivoton, sillä olihan ennustus sittenkin mennyt täytäntöön. Hiukan toinnuttuansa hän poistui luolasta, laski luukun paikoilleen ja peitti sen mullalla. Hän kiipesi jälleen korkeaan puuhun ja tähysteli merelle, milloin laiva tulisi näkyviin. Hänen ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin laiva laski rantaan ja orjat saattoivat vanhuksen maihin. Kauhukseen he huomasivat, ettei multa luukun päällä ollutkaan kiinteätä, ja tultuaan alas luolaan he näkivät nuorukaisen puukko rinnassa. He huusivat kaikki ääneensä ja repivät vaatteitaan. Vanhus meni tainnoksiin ja makasi niin kauan tunnottomana, että orjat luulivat hänenkin kuolleen. Vihdoin hän kuitenkin tointui ja orjat kantoivat nuorukaisen takaisin laivaan.
Nuorukainen kannettiin laivaan.
Kuningas Agib seurasi kaikkea piilopaikastansa ja nähdessään vanhuksen sydäntäsärkevän tuskan, hänen rintaansakin ahdisti ja vaivoin hän sai pidätetyksi tuskanhuutoa. Vihdoin laiva poistui rannasta ja katosi näkyvistä.
Kuningas Agib eli kokonaisen kuukauden vielä saarella ja huomasi joka ilta auringon laskiessa, että vesi vähenemistään väheni rannasta ja kuukauden kuluttua oli meri aivan kuivunut. Kuningas Agib läksi nyt iloisella mielellä saaresta ja tuli mannermaalle. Kuiva hiekka-aavikko levisi täällä hänen silmiensä eteen. Ei mitään muuta näkynyt kuin hiekkaa joka taholla. Kuningas Agib läksi rohkeasti samoamaan erämaan läpi ja näki vihdoin edessään tulen. Hän luuli jonkun sytyttäneen sen palamaan, mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasikin sen kupariseksi linnaksi, joka loisti ja kimalteli auringon valossa. Harmaapäinen vanhus astui kymmenen nuorukaisen seurassa häntä vastaan. Kuningas Agib katseli heitä kummeksien, sillä he olivat kaikki silmäpuolia. He tervehtivät kuningas Agibia ystävällisesti ja kysyivät häneltä, mistä hän tuli. Hän kertoi heille koko elämäntarinansa. He saattoivat hänet linnaan ja tarjosivat hänelle ruokaa ja juomaa. Ja kun he olivat istuneet jonkun aikaa yhdessä ja jutelleet, niin oli jo ilta käsissä. Kuningas Agib olisi mielellään tahtonut tietää, mikä onnettomuus oli heitä kohdannut ja miksi he kaikki olivat silmäpuolia, mutta kaikkiin kysymyksiin he pudistivat vain päätään ja sanoivat:
"Älä kysy. Meidän onnettomuutemme voi vain se ymmärtää, joka itse on sitä kokenut. Ja siitä Jumala sinua varjelkoon."
Oli makuullemenon aika ja vanhus toi kullekin nuorukaiselle vadin, joka oli vaatteella peitetty. Niissä oli tuhkaa ja tervaa ja piitä, ja nuorukaiset tahrasivat sillä kokonaan kasvonsa, jotta he olivat kauheat nähdä. Kuningas Agib kysyi ihmeissään:
"Miksi te tahraatte kasvonne tuolla tavalla? Voisi luulla teidän kadottaneen järkenne."
"Se on meidän rangaistuksemme", sanoivat nuorukaiset. "Se on palkka ylpeydestämme ja uteliaisuudestamme."