"Me kauhistuimme kaikki ja kiirehdimme hänen luoksensa saadaksemme kuulla mitä oli tapahtunut. Hän vastasi:
"'Me emme voi päästä tuon kallion ohi', sanoi hän osoittaen korkeaa kallioseinää jonkun matkan päässä. 'Tämä on vaarallisin paikka koko meressä, sillä tässä kulkee voimakas virta, joka auttamattomasti heittää laivan tuota kalliota vastaan. Laivamme ei kestä sellaista kolausta, vaan särkyy heti tuhansiksi sirpaleiksi.'
"Eipä kestänytkään kauan ennenkuin tunsimme joutuneemme pyörteeseen. Laiva ei totellut enää peräsintä, vaan pyörähteli ympäri kuin sukkula. Me laskeuduimme kaikki polvillemme laivan kannelle ja rukoilimme Jumalalta apua. Mutta rukouksemme olivat turhat. Kauhealla ryskeellä laiva viskautui vasten kalliota ja me jouduimme kaikki aaltoihin.
Laiva viskautui vasten kalliota.
"Me yritimme kiivetä kalliota ylös, toisten onnistuikin päästä kuivalle maalle, mutta toiset hukkuivat mereen. Kallion harjalta näimme joutuneemme autiolle saarelle. Siellä kasvoi paljon suuria puita, ja rannoilla siellä täällä oli ihmisten luita ja pääkalloja sekä tuulen ajamia kaikenlaisia laivan jätteitä.
"Me kuljeskelimme kaikki ympäri saarta ja mietimme surullista tilaamme. Vihdoin me löysimme ihmeellisen puron, jonka vesi virtasi syvään kalliorotkoon. Se oli kirkasta ja hyvän makuista ja me joimme siitä pahimpaan janoomme ja söimme sitten kasvien juuria. Mutta päivä päivältä meidän voimamme yhä heikontuivat ja toinen toisensa jälkeen tovereistamme kuoli. Lopulta olin yksin enää hengissä.
"Oloni tuntui varsin tukalalta. En yhtään iloinnut siitä, että olin jäänyt viimeiseksi eloon, sillä jos olisin ennemmin kuollut, niin olisivathan edes toverini haudanneet minut, niinkuin kaikille muille olimme tehneet. Mutta nyt minun piti kuolla aivan yksin ja joutua petolintujen saaliiksi. Siksipä aloin kaivaa itselleni hautaa ja päätin paneutua siihen lepäämään, kun tunsin viimeisen hetkeni lähestyvän.
"Saatuani haudan valmiiksi läksin taas kävelylle ja satuin tulemaan jälleen tuon samaisen puron luo. Mutta tällä välin vesi oli siitä suuresti vähentynyt. Se ei täyttänyt enää koko vuorenrotkoa, jotta saatoin katsoa sinne sisään. Sytytin päreen ja valaisin rotkoa niin kauaksi kuin saatoin. Se näytti ihmeelliseltä holvilta, jota jatkui kauaksi vuoren sisään ja kun heitin puunpalasen veteen, niin vesi kuljetti sitä hiljalleen ja tasaisesti eteenpäin.
"Silloin heräsi aivoissani uusi ajatus. Jos minulla olisi alus, niin voisin varmaan tätä tietä pelastua, sillä jossakin paikassa kai puro taas ilmestyisi maan pintaan. Ja jos hukkuisinkin tuolla matkalla, niin olisihan sekin parempi kuin nälkäkuolema.