Tuoretten tammien, orapihlajoitten ynnä muitten lehtipuitten kitkerä, sakea savu oli mustuttanut meidät niin perinjuurin, erittäin kasvomme ja kätemme, että ne olivat jo niin mustat kuin parhaimmilla "nokikolareilla". Peseminen ei käynyt laatuun kylmässä pakkasessa ja vettä emme liioin monin paikoin voineet saada muuten kuin lumesta sulattamalla. Koko yön melkein valvoimme; nukkumisesta ei tullut mitään. Sittenkuin nuotiotulemme sammuivat, hyppäsimme väliin kinoksessa paleltumisen estämiseksi. Toiset sentään nukkuivat vallan rauhallisesti telttakankaisinsa lumelta peitettyinä, vaikka kyllä kylmä oli.
Joulukuun 29 päivän aamuhämärässä "ylös" huudettaessa esiytyi harvinainen, soma näky. Sieltä täältä alkoivat miehet myllätä lumihangesta ylös kuin "myyrät" maasta. Monikin sanoi sillä tavoin maanneensa melkein koko yön käärittynä telttakankaasensa, tuntematta mitään kovempaa palelemista. Aamutarkastuksen jälkeen lähdimme marssimaan eli oikeastaan luistamaan vuorelta alaspäin.
Lipunkantaja oli mennyt jonnekin vähän sivullepäin, ehkä venäläisten nuotiolle, eikä ollut silloin saapuvilla, kun lähdettiin. Pataljonamme komentaja översti Sundman, sanoi: "kolmannen komppanian vääpeli, ottakaa ja kantakaa lippua niin kauvan kuin lipunkantaja saapuu paikoilleen". Minä tartuin paikalla ilomielin lipunvarteen ja kannoin sitä vähän matkaa eli noin pari virstaa, kunnes lipunkantaja itse saapui paikalle ja rupesi toimiinsa jälleen. Mieleni oli vaan hyvä saatuani edes vähänkin aikaa kantaa Suomen jaloa lippua.
Lyhyen lasku- eli marssimatkan perästä tultuamme eräitten tykkien luokse pysäytettiin meidät sekä määrättiin ja järjestettiin joka miehelle eri tehtävänsä. Muutamat asetettiin tykkien ja tykkilavettien sekä ruutikärryjen aisoihin ja nyöriin, jotka olivat vetämistä ja kiinnipitämistä varten. Toiset saivat kannettavaksensa neljä kiväriä.
Näin asetuttua lähdettiin liikkeelle hiihtämään alaspäin lumista, jäätynyttä vuoririnnettä. Tässä olisikin ollut mahdotoin hevoisilla viedä alaspäin tykkiä lavetteineen ja ruutikärryineen, koska oli vaikea saada hevosia pysymään pystyssä vallan tyhjiltäänkin kuljettaessa. Kulku kävi erittäin hitaasti, sillä polku oli kapea, mutkainen, vierto ja kovin liukas sekä päälle päätteeksi kävi ankara pyry ja viuhka. Alkupuolella eli aamupäivällä täytyi usein seisattua tuntikausiksi vartoomaan edellä-kulkijain pysähdysten tähden, jossa tilaisuudessa pakkanen nipisteli monen miehen varpaita ja sormia sekä tahtoi muutenkin vilu tupata. Sitä täytyi meidän ajaa pois seuraavalla hupaisella tavalla; hyppäsimme pitkin vuoririnnettä ylös- ja alaspäin ja heitimme painia siksi kunnes veri hiukan lämpisi, jonka jälestä vedimme saappaat eli töppöset jaloistamme ja hieroimme niitä lumella. Minä eräine kumppanineni kaivoimme lumikinokseen kojun tapaisen loukon eli vajan ja peitimme sen suun telttakankaalla. Siellä hieroimme sitte jalkojamme lumella ja polttelimme tupakkaa sekä oli muuten suojaisempi tuulelta ja tuiskulta, siksi kunnes taas edelliset hiukan etenivät ja saimme jatkaa matkaamme eteenpäin.
Se oli omituista nähdä, kuinka tällaiset soturijonot tulivat alaspäin lumen lävitse. Taivas ja vuori olivat saman karvaiset, ainoa keskeytys oli tuo luikerteleva linja, joka hitaasti kulki alas ikäänkuin taivaasta. Yksi toisensa perästä luistivat ja kapusivat soturit jyrkkäyksiä alaspäin; tykit laskettiin puulta puulle ja töyräältä töyräälle. Jälestä puolen päivän tuli luoksemme eräs kenraali, joka oli havainnut erään toisen vuoripolun, vähän vasemmalle edellisestä, mutta vallan raivaamattoman, sillä sitä ei ollut vielä kukaan nykyisten lumipyryjen jälestä edellä sotkenut. Mainittu kenraali tuli luoksemme juuri silloin kuin me seisoimme odotellen, koska taas saisimme vähän kerrallaan hiihtää tykkinemme alas eli eteenpäin. Hän lausui näyttäen mainittua polkua vasemmalla kädellä: "jos tuota tietä myöten voitte päästä, niin saatte alkaa hiihtää sen kautta". Tästä ilosanomasta veti monen jylhän soturin suun hiukan naurun mareesen, jotka olivat pakkasessa ja pyryssä pysähdellessä ja toimetoinna seisoskellessa käyneet tavallista totisemmiksi.
Onneksi olikin meidän Suomalaisten vuoro alkaa hiihtää juuri siltä kohtaa, mistä mainittu polku poikkesi entisestä polusta vasemmalle. Siis nyt saimme alkaa edellä hiihtää, poikkeilematta ja pysähtelemättä, alaspäin ja aivan uutta tietä.
Mutta rivakkaasti se kävikin. Lumi pöllyi ja puitten oksat rytisivät, kun me oikein Suomen poikain innolla ja rohkeudella laskimme tykkinemme ja varusteinemme aika vauhtia alaspäin Balkanin jyrkkää eteläistä rinnettä. Kun tykki välistä tahtoi ruveta oma- eli itse-päisesti menemään liika hurjaa vauhtia, niin silloin oli niiden, jotka olivat vastaanpitäjinä, heittäytyminen lumiseen tantereesen istualleen eli seljällensä nuorasta kuitenkaan hellittämättä, voidakseen varmemmin pidättää sen kiivasta, hurjaa kulkua. Ja tästä olikin se seuraus, että tykin saimme jos kuinkakin äkkinäisellä paikalla paremmin hiljentämään ankaraa meno- eli luistamis-haluansa. Vaan kävi siinä hauskassa mäenlaskussa monen soturin niinkin hullusti, että housujen takapuolet, karankoihin ja oksiin kiini ottaen, repesivät, ja silloin paljas iho vaan silitteli Balkanin lumista, jäistä rinnettä.
Komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer otti hartaasti osaa tykin ohjaukseen, vetämiseen ja kiinnipitämiseen, nahkaset rasat käsissä, piippukynä suussa, vetäen itse eli kiini pitäen nuorasta ja kehoittaen meitä ahkeruuteen sekä varovaisuuteen, ett'emme vaan millään muotoa särkisi tahi tärvelisi tätä oivaa tykkiämme, joka ehkä on taas hyvään tarpeesen, kun paikalle päästään. Väliin taas nauroi leikillisesti, kun joku meistä sattui menemään aika kuperkeikkaa lumista, jyrkkää vuoririnnettä alas, ja sanoi: "no, no, ei niin sukkelia käännöksiä pidä tekemän".
Näin mentiin kaikki hyvin ilman minkäänlaisitta tapaturmitta. Hämärän tultua saavuimme alas erääsen kapeaan laaksoon, josta vähän matkaa marssittuamme tulimme muutamaan pienenlaiseen Tschurjok nimiseen kylään. Kylän kunnalla tapasi meidät kenrali Gurko. Hän onnitteli ja kiitteli meitä ripeän toimimisemme johdosta Balkanien yli tultaessa. Tästä marssimme mainittuun kylään, joka oli kapean ja pitkän laakson ja korkeitten vuoririnteitten välissä. Kylä oli sotureita täynnä kuin "muurahaispesä". Meidän täytyi asettua erään talon pihaan, johon teimme nuotiotulia ja laitoimme niiden ympärille telttakankaista aituuksia, suojellaksemme nuotioitamme kipenöitsemästä ja itseämme kylmältä tuulelta, ja vaikka kyllä pakkanen pääsi vallan vapaasti kiristelemään meitä ylipuolelta, kun näet ei näihin aituuksiimme voinut asettaa katosta, että savu ja kipenät pääsivät vapaasti nousemaan ylös.