Marssi eli kiipeäminen alkoi. Vuoripolku, jota kuljimme, oli liukas, jyrkkä ja monimutkainen. Tien mutkallisuus tulee siitä, kun jyrkkää vuoririnnettä ylöspäin mennään, niin sitä on kulkeminen ensin vasempaan sitten oikeaan, sillä tavoin kiertelemällä.
Rappu rapulta kiipesimme ylöspäin, kärsivällisesti kantaen painavaa taakkaamme, hiki tippui otsiltamme, vaikka oli kylmän kolkko ilma. Kun oikein jalat rupesivat painamaan, niin istuimme vuoririnteesen hiukan levähtämään, laskien kivärit ja kranaatit maahan viereemme.
Kaiken päivää kapueltuamme ja kiivettyämme saavuimme ehtoopäivällä vuoren harjalle (Balkanin päälle). Nyt olimme täällä lähellä pilvien korkeutta, josta oli hurmaavan kaunis näköala. Etelässä oli suuri Sofian lakeus puhtaan valkoisena täynnä pieniä mustia pilkkuja ja lönttejä, jotka olivat taloja ja kyliä. Idässä näkyi puiden välissä Arab-Konakin solan lähellä oleva korkea alaston kukkula ja Turkkilaisten linnoitukset.
Pohjolaan päin katsellessamme johtui mielemme ajatukset: näinköhän koskaan enää saamme palata tämän jättiläisvuoren pohjoispuolelle. — sillä koviahan kohtauksia meillä oli odotettavana tämän Turkin suojelusmuurin eteläpuolella, kun arvelimme että kyllä kukin kotiansa suojelee viimmeiseen mieheen. Vuorella oli lunta hirveästi, paljon enempi kuin alhaalla laaksossa. Mutta täällähän sitä sitte vaan lumihangessa möhimme, kuni parhaimmassa "hirsitalkoossa" ainakin.
Oli jotenkin kylmä ilma, nuotiotulet olivat välttämättömän tarpeelliset, vaan miten niitä saada tuoreista puista syttymään lumihangessa, oli kysymys! Puista täällä Jumalan kiitos ei ollut puutetta. Vahvaa metsää kasvoi monin paikoin, joissa ei ikinä oltu kirvestä puun juurelle lyöty. Olisihan täältä voinut saada vaikka kuinka pitkiä ja vahvoja mastopuita hyvänsä.
Hämärän tullen saimme nuotiotuliemme sijat valmiiksi sekä tulet hiukan viriämään niinkuin "märkä palaa". Pimeän tultua alkoi 15 asteen pakkasella hirmuinen lumituisku, tahtoen vallan väkisin peittää meidät kaikkine varusteinemme valkoiseen vaippaansa. Nuotiotulet sammuivat vähitellen lumen enentyessä, niin että puolen yön aikaan ei ollut kuin joitakuita enään vireillä. Monenlaisia varuskaluja, kuokkia, lapioita, kirveitä y.m. hautautui lumeen ja näitä oli mahdotoin senlaisesta lumen paljoudesta löytää. Ja semmoiseen lumihankeen oli meidän ensin tila kaivettava, mihin aikoi nuotion tehdä. Sitä kaivamistyötä teimmekin oikein ripeästi hikipäissä, laulellen aina väliin noita iloisia kauniita kotimaamme lauluja:
"Minä seison korkialla vuorella, viheriäisessä laaksossa" j.n.e.
sekä erästä toista:
"Minun kultani kaukana kukkuu" j.n.e.
Kaiken yötä kuului kummallisen omituista kalkkinaa ja nakutusta. Myöhemmin tulleet linjaväen rykmentit, kun eivät enää voineet ollenkaan saada nuotiotulia syttymään, kalkuttelivat kalpoillaan (hukareillaan) ja kirveillään isojen tammien kylkiin, pitääksensä tällä tavalla itseänsä lämpöisenä kovaa pakkasta ja pyryä vastaan.