Se plutona, jonka kanssa minä asuin, oli majaa eräässä kivijalassa, pehkukoppelin alikerroksessa. Ylikerroksessa eli itsessä koppelissa oli vahvalta pahnoja permannolla, joita siellä majailevat varistelivat päällemme, harvan permannon raoista. Mutta olivat ne tänlaisetkin asunnot sentään paremmat kuin ulkona kylmässä pakkasessa, paljaan taivaan alla.
Pientä nokkanuotiota täytyi meidän pitää sentään aina permannolla, joka oli savesta; ei tässä auttanut peljätä josko lato oli vakuutettu taikka ei, kylmän tähden täytyi koettaa kaikkia keinoja. Niillä pikku nuotioillamme sitte keitimme teetä ja ohrakahvia sekä lämmittelimme käsiämme ja jalkojamme.
Mutta ei niidenkään ääressä ollut aivan hauska oltava; huone kun oli kovin matala, tuli se tuota pikaa savua täpötäyteen ja rupesi kirveltämään silmiä niin että oikein harmitti. Ja mielelläänkin poistui nuotion äärestä pienen kiron kanssa heittäytyäkseen vatsalleen nurkkaan "savua pakoon".
Joulukuun 24 päivän (jouluaaton) olimme samoissa majoissa ja vietimme samanlaista elantoa. Kello 11 j.pp., kun miehistö huudettiin raitille "asentoon" päivälliselle mennäkseen, rysähti eräs edellämainituista hökkeleistä kasaan, ja kun sen katto oli laaka- eli liuska-kivestä tehty, painoi se hirveän paljon. Eräs miehistämme oli mennyt nurkan taakse ulkopuolelle ja kopisteli siellä seinähirrestä jotain pientä lastua, mutta samassa kaatui koppeli kumoon painavan kivikaton vaikutuksesta. Siellä asui komppaniamme neljäs plutona, vaan tällä kertaa eivät, Jumalan kiitos, sattuneet olemaan siellä sisällä, paitsi kaksi miestä, jotka olivat myöhästyneet ehkä lusikan haussa ja onnettomuudekseen vielä jälellä. He jäivät kumpainenkin likistykseen seinähirsien ja katosta pudonneen kivikasan alle. Heistä yksi kuoli jonkun minutin kuluttua, kärsittyään hirveitä tuskia. Toinen eli vielä muutaman viikon sen jälkeen jossakin sotalasaretissa ja vaipui hänkin tämän surullisen tapauksen kautta kuoleman uneen. Ei auttanut lääkärit eikä mitkään, niin pahasti olivat he runneltuneet. Ehtoopäivällä hautasimme tämän sotaveljemme edellämainitun Suomen vuoren kauniiseen syrjään eli viereen. Pastori siunasi ruumiin, pitäen samalla kauniin, sydäntä liikuttavan hautaus-puheen vainajan muistoksi ja meille jälkeen jääneille lohdutukseksi. Levätköön rauhassa kunnon soturi!
Ehtoohämärässä kokoonnuimme koko pataljona erään pienen joen rannalle, jossa oli kuormastomme ja keittopaikkamme, syömään jouluehtoollista. — Pastorimme luki ruokasiunauksen, ennenkuin rupesimme nauttimaan ehtoollista. Samalla huomautti hän, kuinka meidän vanhempamme ja muut omaisemme istuivat, ehkä tällä hetkellä, herkullisen pöytänsä ääressä rakkaan kodin helmoissa huokaillen ja muistellen kaukaisilla mailla vaeltavien veljiensä edestä Kaikkivaltiaan Jumalan tykö. Mutta olimmehan me saman taivaan alla ja sama Kaikkivaltias, joka kaikkein ihmisten tiet ja toimet johtaa, oli meitäkin täällä johdattamassa. — Hetki oli tosiaankin juhlallinen. — Pakkais-ehtoo ja tähtikirkas taivas olivat yksin meitä näkemässä. Jylhät vuoret joka haaralla ympärillämme näyttivät pimeän hämärässä ikäänkuin hymyilevän meille ja ottavan osaa juhlallisuuteemme. Joka miehellä näytti olevan tällä hetkellä pyhimpiä tunteita sydämmessään: mikä miettien korkeata juhlan arvoa, Vapahtajamme syntymistä, mikä rakasta kotia ja omaisia kaukana pohjolassa, Suomen sorjilla saloilla. — Ja monen ehkä valtasivat nekin ajatukset, josko koskaan enää pääsisi rakkaasen kotimaahansa tätä juhlaa viettämään.
Syötyämme ehtoollisen menimme takaisin entisiin majoihimme eli hökkeleihimme tyytyväisinä, ajatellen ja toivoen parempia aikoja.
Joulukuun 25 päivän, ensimmäisen joulupäivän aamulla saimme käskyn valmistaa itseämme poislähtöön. Puolipäivän aikaan lähdimme marssimaan eteenpäin suurta Sofiaan vievää maantietä Arab-Konak'ia kohden. Marssittuamme muutaman virstan pysäytettiin kolonnat maantielle. Pakkanen oli niin, että ratisi ja parrat olivat hyyteessä. Käskettiin laittaa nuotiotulia; tosin se oli helppo käskeä, vaan sen täyttäminen oli sitä vaikeampi. Sieltä täältä löysimme ainoastaan muutamia tuoreita tammia ja orapihlajia, joista oli lumen päälle tehtävä nuotio jotensakin vaikea saada palamaan, ja jos ne lopuksi syttyivätkin, niin niistä lähtevä kitkerä savu kirveli silmiä ja teki ne niin araksi, että olimme vähällä melkein jokamies tulla näkemättömäksi kuin "kissan pojat". Se ei auttanut, 20 asteen pakkanen vaati meitä koettamaan kaikkia mahdollisia keinoja, jos tahdoimme itseämme varjella sen kovilta, harmailta kourilta.
Joulukuun 26 päivän (Tapaninpäivän) olimme vielä samalla paikalla. Oli kylmä ilma ja tuuli sekä satoi kaiken päivää. Melkein oli mahdotointa saada nuotiotulia pysymään vireillä. Joulujuhla tuntui jotensakin ikävähköltä.
Joulukuun 27 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin. Mutta ei enään menty kuin vähän matkaa isoa maantietä Arab-Konak'ia kohden, vaan käännyimme, vähän aikaa marssittuamme, oikealle kädelle eräälle pienenlaiselle vuoripolulle, jota sapörit yhtä mittaa koettivat levittää ja korjata. Tätä vuoripolkua oli nyt meidän pyrkiminen eteenpäin, vaan ei sitä tänä päivänä vielä pitkälle päästy eli kerjitty. Vähän matkaa marssittuamme pysäytettiin meidät tien huonouden ja edellä kulkevain joukkojen hitauden tähden. Tien vieressä vuoren rinteellä vietimme yömme, vallan tyytyväisinä istuen nuotiotulien ympärillä.
Joulukuun 28 päivän aamulla lähdimme kiipeämään tuolle korkeammalle Balkanin kukkulalle eli pääharjulle. Ennen lähtöämme järjestettiin ja määrättiin kullekin omat tehtävänsä: muutamat saivat kantaakseen neljä kiväriä, toiset kaksi ykdeksännaulaista kranaattia ja mitkä taas taluttivat tyhjiltään kulkevia hevosia. Ratsastaminen ei täällä käynyt päinsä millään keinolla. Jotkut, vielä viimeiseksi, taluttivat perässään härkiä, joita toiset jyrkemmissä paikoissa auttoivat sysäämällä takaa yhtä härkää komppaniaa päälle, ja jotka tarpeen tullessa piti teurastettaman, joka tapahtuikin muistaakseni Balkanin alipuolella eräässä pienessä kylässä nimeltä Tschurjak.