Asujamet tuntuivat hyvänsuovilta, toivat meille, marssiessamme kaupungin läpi, viiniä, leipää ja vettä, ottaen meitä vastaan niinkuin hirmuvallasta vapauttajiansa ainakin.
Kaupungin tullista ulosmarssittuamme pysäytettiin meidät ja saimme vähän aikaa levähtää, mutta ei kukaan sill'aikaa saanut mennä kaupunkiin. Noin parin tunnin levähdyksen perästä jatkoimme matkaamme eteenpäin, — ja oikein aika pitkää askelta sitä otettiinkin koko ehtoopuolen päivää, kunnes auringon laskun aikaan tapasimme suuren pakenevan turkkilais-kolonnan lähellä Adokiöin kylää, Maritza virran toisella eli etelä-puolella, jotka siellä polttivat kyliä ja tekivät yhtä ja toista pahaa.
Kenraali kreivi Schuvalov, heti tämän huomattuaan, antoi käskyn osastollensa hyökätä heidän sotarintansa kylkeen eli sivustaan, ja sentähden oli meidän ensin Maritzan yli kahlattava; silta tosin oli ollut mainitun kylän kohdalla, mutta se oli nyt rikottu. — Kreivi Schuvalov sanoi lähestyen meitä: "No, te Suomalaiset kun olette hyviä kalamiehiä, taidattepa olla myöskin hyviä uimareita". Tähän päällikkömme översti Procopé vastasi tehden kunnioituksen ja kohteliaasti nyökäten päätään: "Kyllä koetamme, teidän ylhäisyytenne". Ja sen jälestä lausui hän meille: "Näyttäkää nyt Suomen pojat, mihin kelpaatte".
Suoraa astuimmekin veteen, ilman epäilyksettä; kaptenimme Bremer astui ensimmäisenä veteen, me seurasimme häntä kursailematta. Virta oli noin 300 askeleen levyinen, vettä oli sillä paikkaa miehen kainaloihin asti, joka virtaeli voimallisesti, riidellen jalkoja altamme, ja vesi oli myöskin kylmää, kuten Tammikuussa ainakin; toiselle rannalle päästyämme riensimme heti kiivaasti Turkkilaisten perässä, jotka yhä jatkoivat pakenemistaan, ja kerkesimmekin jo levittää rintamamme täydelliseen hyökkäys-asentoon, mutta ehtoon pimeys saavutti meidät kesken, ennenkuin ehdimme oikein varsinaiseen tappeluun ryhtyä ja täytyi lopettaa koko hyökkäysaikeet siltä päivältä.
Nyt saimme siis käskyn pysähtyä, — ja pakkanen se rupesi meitä märkiä miehiä oikein jäätämään seisoessamme alallamme. Se ei ollut enään leikkiä, olipa melkein pahempi vihollinen kuin Turkkilais-voima yhteensä. Saappaat, housut ja päällystakki (sinelli) jäätyivät yhdeksi kopperoksi ja muutenkin tahtoi tulla vilu.
Turkkilaiset vetäytyivät lähellä olevaan vuoristoon, sytyttäen ensin kylät palamaan ja näyttäen sillä tavoin muka mainiota mahtiansa ja urhollisuuttaan.
Me saimme käskyn peräytyä mainittuun Adokiöin kylään, jossa heti laitoimme nuotiotulia talojen pihoille ja rupesimme kiireesti koettamaan itseämme kuivata eli oikeammin sanoen sulattaa. Kylässä löytyi myös runsaasti viiniä ja suolattua sianlihaa, jotka olivat oikein hyvää ja tehokasta lääkettä kylmettyneille puolijäätyneille sotilaille. Meillä oli täysi työ saadaksemme vaatteitamme ja itsiämme edes vähänkin kuivatuiksi, kun oli niin kovin ahdas noissa kylän pienissä talohökkeleissä ja pihalla nuotion ympärillä ei liioin ollut aivan hyvä olla, kun myöskin oli jotenkin kova pakkanen. Kun pihalla seisoessamme tähystelimme ympäristöön, oli surkuteltavaa ajatella ja katsella sitä hirveätä näköä, kun palavista kylistä tulenliekit kohosivat korkealle ilmaan yön pimeydessä, jättäen ehkä monta ihmisraukkaa suojatta pimeään ja kylmään pakkas-yöhön.
Tammikuun 15 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan mainitusta kylästä ja menimme noin pari virstaa vuoristoon päin, jossa heti syttyi Turkkilaisten kanssa kiivas tappelu.
He kun näkivät että me noin suoraa, aukeata kenttää marssimme heihin päin, rupesivat lähettämään kranaatteja ja kuulia meitä vastaan niin että ilma kihisi, joista monet kyntivät edessämme jäiseen, lumiseen peltoon aika syviä vakoja ja lensivät kohisten päällitsemme, sivuitsemme ja mitkä minnekin päin.
Me kuuluimme tänä päivänä keskirintamaan ja olimme saaneet määräyksemme pitää vaan siitä tarkkaa huolta, ett'eivät Turkkilaiset saisi sinnepäin tehdä minkäänlaisia liikkeitä, sillä aikaa kun sotalinjamme sivustat eli oikea ja vasen siipi tekivät kiertoliikkeitänsä. Meidät pysäytettiin erään, mainitun tasangon lävitse kulkevan rautatien radan taakse, joka oli muutamia jalkoja korkeammalla tasankoa; mainion hyvä tässä tilaisuudessa, se oli ikäänkuin sitä varten rakettu patteri eli varustus. Tämän takaa sitte vaihdoimme laukauksia Turkkilaisten kanssa koko päivän ahkerasti. Turkkilaisten kranaatit ja kuulat lensivät ylitsemme aika komealla surinallaan tahi sattuivat rautatien ratapenkereesen, niin että ratakiskot katkeilivat, kivet, sora ja pöly lensivät tomuna ilmaan. Eräskin kiväärin kuula oli juuri vähällä sattua päähäni, mutta otti sentään onneksi erään sotamiehen kivärin piippuun, joka sattui olemaan pääni takana poikittain, kun siinä vierekkäin loikoilimme, ja kohosikin siitä ilmaan aikamoisella kiljunnalla. Sotamies aprikoitsi: "katso sitä pirua, kun oli vähällä tappaa meidän Jussi vääpelin".