Ilman tätä rautatien rataa meillä olisikin ollut aivan suojaton, tasainen tanner, kun sitä vastaan Turkkilaisilla oli oikein hyvät suojat vuoristossa. Mutta sitte kun meikäläisten oikea ja vasen siipi rupesivat ankarasti ahdistamaan Turkkilaisten asennoita vuoristossa, täytyi heidän ruveta vetäytymään enempi itään eli Filippopoliin päin. Tämän päivän tappelussa haavoittui meidän pataljonasta ainoastaan kolme miestä. Ehtoon tullen hiljeni kaikki vähitellen ja pimeän tultua pääsimme eli saimme käskyn tulla jälleen Adokiöin kylään yöksi.
Tammikuun 16 päivän aamulla kl. 8 lähdimme mainitusta kylästä ja marssimme pitkin rautatien rataa Filippopolia kohden. Vähän matkaa marssittuamme eteenpäin oli tiemme vieressä kamala hirvittävä näky, sillä tässä olivat Turkkilaiset ryöstäneet jonkun pakolaismatkueen; rattaat kaadettuina, tavarat sinne tänne heitettyinä, mitä rosvoille ei ollut kelvannut. Miesten, naisten ja lasten ruumiita loikoeli siellä täällä kaatuneitten kärryjen ympärillä. Ajosta väsyneet vetohärät makasivat vesiojissa puolinäännyksissä vedosta ja nälästä eivätkä jaksaneet enään nousta ylös omin voiminsa, vaan ei meistäkään kukaan kerinnyt kurjia eläinraukkoja auttamaan.
Ehtoopäivällä saavutimme taas pakenevan turkkilaisjoukon. Kiivas tykkituli aljettiin heti molemmin puolin ja jalkaväen ampujaketju lähetettiin ahdistamaan heitä. Tappelua kesti neljän tunnin paikoille, kunnes ehtoon pimeys teki lopun melskeestä ja kaikki hiljeni taas vähitellen.
Me saimme yösijamme lähellä rautatietä olevassa suuressa huvilassa (villassa) nimeltä "Kumar", jossa lepäsimme yömme huvilan mahdottoman suuressa härkämajassa.
Tammikuun 17 päivän aamulla varhain alkoi tappelu uudestaan; ankara tykki- ja kiväärituli kesti yhtä mittaa herkeämättä.
Me marssimme ensin mainitusta huvilasta suoraa eteenpäin Turkkilaisten asennoita kohden ankaran ampumisen kestäessä. Puolipäivän aikaan saimme käskyn marssia vähän vasemmalle Belastitzan kylän lävitse sekä hyökätä suoraa Turkkilaisten keskirintamaa kohden, jossa heillä vielä myöskin oli jälellä oleva paras tykistönsä. Kolonnissa marssimme suoraa uljaasti eteenpäin, överstimme Procopé ratsastaa edellä kauniilla harmaalta ratsullansa, hän meitä etupäässä voittoon vie, suoraa katsotaan kuolemaa silmiin. Turkkilaiset kun huomasivat tällaisen uhkarohkean päällensä tulon, koettivat tihentää niin paljon kuin mahdollista kranaatti- ja kuulasadettaan, ja niitä tuli niin että ilma kihisi. Kaikeksi onneksi, Jumalan kiitos, oli sillä paikkakunnalla maa niin pehmeää, ett'eivät kranaatit siinä oikein tahtoneet särkyä (räjähtää), putosivat vaan maahan niin että mössähti ja jäivät siihen; toiset taas lensivät ylitsemme senkinmoisella kiljunalla ja kohinalla. Eräästä venäläisestä kaartirykmentistä, joka marssi vieressämme, tappoivat kranaatit muutamia sotamiehiä ja haavoittivat pahasti kahta nuorta upseria. Toinen upsereista, jota sattui hyvin pahasti reiteen ja päähän, lausui vaan: "Ah ti svolotsi:" (suom.: "ah sinä konna!") kun kaksi sotamiestä talutti häntä haavansitomis-paikalle. Kiivaasti jatkettiin marssia eteenpäin. Sekä vasen että oikea siipi olivat jo ankarassa käsikähmässä tapellen hengestä ja verestä.
Turkkilaisten täytyi lopuksi kääntyä pakenemaan hurjassa epäjärjestyksessä, menetettyänsä kaiken tykistönsä, luvultaan 97, ja paljon muuta ampumatavaraa. Sotavangeiksi joutui heitä useampia satoja. Tuhansia kaatuneita ja haavoitettuja peitti tappelutannerta, punoittaen lunta verellään.
Näin päättyi tämä kolmipäiväinen suuri tappelu. Nyt oli täydellisesti lyöty koko Suleiman paschan armeija, luvultaan 40,000 miestä, jonka jäännökset meikäläisen ratsuväen takaa ajamina harhailivat pitkin Rhodope eli Despotodagh-vuorten ylitse Kavalan satamaan Egean-meren rannalla, josta ne laivalla sanottiin viedyn Konstantinopoliin.
Meikäläisiä vaikeutti tässä tappelussa myöskin vallan tasainen, lakea ja vajoava, (liiaksi pehmeätä maata ratsuväelle ja tykistölle) kenttä ja kun sitäpaitsi oli suuri leveä Maritzan virta ylikahlattavana. Turkkilaiset sitä vastaan suojelivat itseään sangen hyvin vuoristossa koko ajan eivätkä paljon lakealle uskaltaneet.
Vaan tässä loistavassa voitossa näyttivät taas Keisari Aleksanteri II joukot uljuutensa, uskollisuutensa ja velvollisuutensa isänmaata ja Keisaria kohtaan.