Ne olivat Turkkilaiset, kaikessa turhamaisuudessaan, jotka viettelivät ja pakoittivat rauhalliset maanasukkaatkin pakenemaan aina Plevnasta asti, peloitellen heitä, kuinka muka Venäläiset tulisivat heitä pahasti kohtelemaan j.n.e., tietäen kyllä hyvin ne vaikeudet ja vastukset, joita pakolaiset tulisivat tällaisilla matkoillaan kokemaan ja kärsimään. Mutta joll'ei turkkilaiset olisi olleet järjettömiä, niin ei tätä koko sotaakaan olisi ikänä ollut.
Koko päivän ahkeraan marssittuamme ja tuollaista ikävää näkyä katseltuamme, saavuimme yömajalle Papaskyn kylään, jossa saimme majamme muutamain tyhjäin taloin huoneisin, jonne nukuimmekin tuota pikaa, päivän vaivoista uupuneina.
Tammikuun 23 päivän aamulla klo 8 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Ilma oli kaunis ja lämmin, aurinko paistoi niin ihanasti, sulattaen lunta ja jäätä; vesi juoksi vuorilta ja mäiltä hyrskyen tulvana laaksoihin. Tie ja tienvarret olivat yhtä hirvittävät kuin edellisenä päivänäkin, ruumiineen ja muine roskineen, antaen yhtä rumaa katseltavaa koko tänkin päivän marssi-ajaksi. Kaiken päivää ahkerasti marssittuamme saavuimme yömajalle Kajalyn kylään.
Tammikuun 24 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas jatkamaan marssiamme eteenpäin, pitkin Maritza virran alankoa yhä itäänpäin. — Marssittuamme 40:tä virstaa, ja ollen jo jotenkin väsyneinä, saavuimme Haskiön kaupunkiin, jossa saimme majamme erään kylän Turkkilaisen talon nurkkaan. Vähän nautittuamme ehtoollista, mitä kukin pussistansa löysi, nukuimme raskaaseen uneen, unhoittaen päivän ponnistukset ja virkistääksemme voimiamme uusiin vaivoihin.
Tammikuun 25 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Maantie, jota marssimme, oli auringon sulattamasta lumesta, muuttunut oikeaksi kuraojaksi, se oli niin kovin lokasta ja pahaa marssia, että oikein harmitti.
Tie ja tienvieret olivat aina vaan peitettyinä ruumiilla ja tavaroilla. Väliin näkyi ruumiista ihan selvästi, että ne olivat kuuluneet yhteen ja samaan perheeseen. Oli nimittäin: vaari, muori, isäntä, emäntä ja lapset, kaikki melkein yhdessä kasassa; ihan niinkuin olisivat yksimielisesti tahtoneet kuolla pois tästä matoisesta maailmasta. Härkiä myös oli kuolleena särjettyjen kärryjen vieressä. Muutamissa ruumiissa näkyi väkivallan merkkiä, toiset oli kai kuolleet viluun ja nälkään.
Erittäin kolkoilta näyttivät muutamat nais-ruumiit, joilla oli päässä punainen (ruskea) tukka, jotka arvattavasti olivat olleet Turkkilaisten vaimoja, sillä heillä sanotaan olevan tapana maalata (puuteroita) tukkansa punaiseksi (ruskeaksi). Eräskin tällainen ruumis makasi kuolleena keskellä maantietä, pää vaan pisti sotketusta lumesta esiin, jonka ylitse oli ajettu tykki-lavetin pyörällä, joka sen oli mytistänyt vallan myttyyn; kasvot ylöspäin, hampaat irvissä, — Hirvittävä kuva ihmisolennosta. — Tämä väkisinkin johdatti mieleen ajatukset, että ihmiselämä tänlaisina aikoina ei ole muuta kuin paljasta ivaa ja sen olennon halveksimista. — Europan sanomalehtien kirjeenvaihtajat kutsuivatkin tätä puheena olevaa tietä ja paikkakuntaa: "Kuoleman tie", "Hermanlyn kauhistukset", j.n.e.
Daily-News lehden kirjeenvaihtaja kuvaa näitä hirmuja seuraavasti:
"Kymmenen penikulmaa suurinta hävitystä", aloittaa hän, "kymmenen pitkää penikulmaa täynnä tuhansien perheitten tavaroita, kymmenen surullista peninkulmaa lakkaamatointa, aavemaista, ilettävää kaikenmoisen kuoleman näköä — senlainen on tie Filippopolista Hermanliin. Tämä tie on jo useita viikkoja ollut murhekuvausten näyttelypaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja ääretöntä suuruutta tuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut näkemässä. Tänne oli kokoontuneet kaikista kylistä Venäläisten lähestyessä pakenevat Turkkilais-perheet. Pakolaiset koko maan-osasta Plevnasta Filippopoliin saakka, pyrkivät jo viikkoja ja kuukausiakin sitten päästä pelastuksen valkamaan, Konstantinopoliin. Plevnan piirityksen jälkeen ja jo ennenkin alkoivat asukkaat Venäläisten uhkaamista kaupungeista muuttaa etelään ja satoja matkueita kokoontui Maritza joen laaksoon, sillä pakolaistulva kääntyi tietysti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta voimme osaksi käsittää näiden ihmisten kärsimyksiä ja niiden mahomedilaisten asukkaiden paljoutta, jotka peloissaan pakenivat Venäläisten edeltä. Ensimmäinen asia, minkä näimme, kun 23 p. Tammikuuta lähdimme kauniin Filippopolin kallioisilta kukkuloilta itää kohden, oli joukko kuolleita Turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat tiellä ja joita ylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja hevoisten kaviot lokaan polkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli Turkkilaisten ja Bulgarilaisten ruumiita lumessa; kuolleet hevoset ja eläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauemmaksi tulimme kaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla nuotio-valkeiden jälkiä lumessa; niin kulki tiemme, ratsastaissamme ensimmäisenä päivänä 70 virstaa, eläinten raatojen, särkyneitten kärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse. Tie oli suuren tappelukentän kaltainen; Bulgarilaisilla ja Turkkilaisilla oli yhtä paljon kuolleita. Useissa miesten ruumiissa näkyi väkivallan jälkiä ja kauheita haavoja. Suurin osa vaimoista ja lapsista oli sitä vastoin nähtävästi paleltuneet; sillä he makasivat ikään kuin lumeen nukkuneina, hengenelävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja punertava iho käsissä ja jaloissa ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden vieressä makasi useita vanhoja ukkoja jäykkänä maassa, mutta kuolemassakin vielä arvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä tahratut ja voimattomat kädet olivat vaipuneet rinnalle. Ojain mudasta pisti laihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisteli viattomina ja rauhallisina lumen alta; heidän muodossaan oli tuskin tuskan merkkiäkään. Äidin rinnalle olivat he jäätyneet ja sitten heitetyt lumeen eläinraukkojen kuorman keventämiseksi. Virstamääriä ulottui härkävaunujen jonoja; ihmis-olentoja ja talonkaluja oli sekaisin tungettu häälyville vankkureille; vaimot ja lapset aasien selässä ja karja seurasivat vieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi väsyneitä, kurjia, puolikuolleita, myöhästyneitä; vanhoja koukkuselkä miehiä ja vaimoja, jotka kainalosauvain ja keppien avulla laahasivat itseänsä eteenpäin; äidit imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin jalkojansa siirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin tätä kurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse oli kurjimmassa tilassa, kantoi 10 vuotiasta sairasta lastansa virstan verran jäljempänä sellaista matkuetta, ja vihdoin, kuin yö tuli, sysäsi sen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois. Näin tulimme Kurtschesmen kylään, jossa meidän piti viettää yötä. Tämä paikka oli samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden läpi olimme kulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin oli tätäkin pakolaiset hävittäneet ja ryöstäneet; sitten oli siellä ollut murhaavia, ryöstäväisiä baschibotsukkeja ja tscherkessiläisiä, ja lopuksi oli Venäläisten ratsuväki kalvanut sen jokseenkin paljaaksi. Harvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty; pappikin, jolla aina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään on, asui nyt paljaitten seinäin sisällä ilman mattoja, vuodetta ja ruokaa."
Seuraamana aamuna, juuri kun olimme lähtemäisillämme, näkyi tulevan pitkä jono palaavia Turkkilaisia perheitä pitkin kylän pääkatua. Sitten seurasi kohtaus, jota on erittäin ikävä kertoa. Bulgarilaiset kokoontuivat kadun sivulle joukkoihin, kolme tai neljä kuhunkin, ja odottivat tyyneesti kunnes onneton retkikunta oli päässyt kylään; silloin hyökkäsivät he joka haaralta uupuneiden, turvattomain Turkkilaisten päälle ja alkoivat kantaa pois näiden tavaroita ja päästää härkiä vankkurien edestä. Eräs vaimoparka, joka talutti sänkyvaatteita kantavaa aasia, jonka kuormassa päällimmäisenä oli pienoinen lapsi, näki silmänräpäyksessä omaisuutensa jaetuksi puolelle tusinalle vankkoja rosvoja ja lapsosen maassa loassa. Vanhukset ja vaimot tarttuivat kiinni omaisuuteensa eivätkä tahtoneet Bulgarilaisten ryöstäessä siitä pois luopua. Lapset parkuivat pelosta ja säikähdys vallitsi.