Tammikuun 22 päivän aamulla k:lo 7 soi poislähtö torvi ja vähän sen jälestä lähdimme marssimaan Adrianopolia kohden; tultuamme ulos kaupungin tullista pysäytettiin joukot ja järjestettiin marssikolonneihin.
Tämän jälestä alkoi marssi. — Tie ja tien-vieret olivat hirvittävän kauheita; niissä näkyi, oikein kaikessa kurjuudessaan, hävityksen ja kauhistuksen kuvaus; ei päässyt kymmentäkään askelta, ett'ei aina joku esine ollut tielle tallattavana, ja jos katsoit tienviereen, niin näkyi niitä samoin sieltäkin joka taholta. — Siellä loikoili miesten, naisten ja lasten ruumiita, kuin myös härkäin, hevosten, aasien, koirien ja kaikenlaisten elukkain raatoja, jotka välttämättömästi sulkivat tietä joka kahdennellakymmenellä askeleella. Vaatteita, matrasseja, peitteitä ynnä muuta tavaraa oli heitetty pitkin tietä ja sotkettu lokaan. Sekä särkyneitä kärryjä ja kaikenlaisia talouden tarve-kaluja oli viskattu ympäriinsä, pitkin tienvierustoita.
Pienet kapalolapsetkin kaikessa viattomuudessaan lepäsivät kuolleina lumihangella, joita äidit olivat nälästä, vilusta ja epätoivosta nääntyneinä, itsekin kuoleman pyörryksissä, tyköänsä heitelleet. — Tämä oli tosiaankin kauheampi "Jerusalemin hävitystä".
Rauhalliseen maanmieheen, nämät hirvittävät näyt, olivat tehneet kukaties hyvinkin pahan vaikutuksen, mutta meidän tappelujen-leikeissä terästetyille luonnoillemme, ei ne sentään tehneet tuntuvaa vaikutusta, ja kun varmaan tiesimme, että eteenpäin vaan! — vaikka tulisi vastaamme itse "paholainen".
Vastaamme tuli ehtimiseen pakolais-matkueita; yksikin senlainen matkue oli toista virstaa pitkä, — horjuvat hevoiset ja härät vetivät vankkureita, joissa oli yhtä ja toista perheen tavaraa, sekä naiset ja lapset istuivat niissä, surullisine, vaaleine kasvoineen. — Toiset jalkaisin, suurimmassa kurjuudessa ryömivät eteenpäin, monet paljain jaloin lumisella, jäisellä maantiellä, surun ja murheen alaisina.
Pieniä lapsia oli asetettu härkäin ja aasien selkään, joita sitte lapsien isä eli joku muu henkilö talutti eli ajoi perässä, lykäten aina väliin elukkaa takapuoliin, samalla huutaen: "aitii, aitii!"
Muutamia taas talutti äitinsä käsi-kynkästä, lapsiparat olivat aivan paljain jaloin, ilman leipää, ilman vaatteita, astuen lumista, jäistä maantietä, itkusilmin, äiti-armahansa rinnalla.
Tästä näetten, kunnioitettavat lukiat, että sodassa on nurjatkin puolensa, niinkuin melkein kaikissa muissakin toimissa, ja ettei se ole juuri aivan leikintekoa, eikä niinkuin sitä monta kertaa "keikarit" kapakan pöydän takana aprikoitsevat ja määrittelevät.
Meidänkin, kovaa kokeneitten soturien, teräs-haarniskoitut sydämmemme heltyivät tätä kurjuutta nähdessä, olivatpa he sitten onnettomat vaikka Mahomedejä, niinkuin olivatkin, ja väkisinkin johtui mieleemme mainion runoiliamme Runebergin sanat, kun hän lausuu:
"Eloa kosto tarkoittaa,
Mut' hauta kaikki sovittaa".