Vähän aikaa oltuamme, kuulimme junan viheltäen ja jyristen tulevan Filippopolista päin ja kun saimme tietää että siinä matkusti H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch, toimivan armeijan ylipäällikkö, juoksimme heti pienen ojan ylitse vallan rautatien viereen, nähdäksemme hyväntahtoista ruhtinasta, mainiota päällikköämme oikein läheltä taas isosta aikaa.
Suuriruhtinas seisoi vaunuissa, katsellen ikkunasta ja kun juna tuli kohdallemme, tervehti hän meitä sanoen iloisella hymyllä ja kaikuvalla reimalla äänellään "terve Suomalaiset", johonka vastasimme innokkailla raikkailla hurraahuudoilla, joita kesti siksi kunnes juna oli kulkenut ison matkaa ohitsemme.
Päivällis levähdyksen jälkeen jatkoimme marssiamme eteenpäin. Hienoa sumua rupesi satamaan, taivas muuttui synkäksi ja pilviseksi; ehtoopäivällä rupesi vesi varsin valumalla tulemaan pilvistä ja ilma muuttui oikeen rankkasateeksi, niin että kastuimme aivan läpimärjiksi; olimmepa kuin "järvestä nostetut".
Ehtoohämärässä saavuimme Dscherair Mustafa paschan kaupungin edustalle, josta sitte marssimme yhtämittaa kaupunkiin; ensin oli mentävä mahdottoman suuren, komean kivisillan ylitse, joka johti Maritza-virran ylitse, rakennettu marmorista ja muista kauniista siloitetuista kivistä. Sen pylväisin oli hakattu kaikenlaisia koristuksia, muun muassa somia turkkilaisia kirjaimia ja eräänlaisia muistovärsyjä. — Kevättulva syöksyi sillankin ylitse; Maritza kuohui yli äyräittensä. Kaupungin torit ja kadut olivat yhtenä suurena lokalampena, vaan eihän tätä auttanut ihmetellä, suojaan eli katon alle oli pyrkiminen, vettä satoi kuin "saavista kaataen" vahvasti herkeämättä. Lopuksi löysimmekin keskellä kaupunkia suuren tyhjän kauppahuoneen (bazarin), johon mahtui miehiä monta plutonaa. Mainitussa huoneessa löytyi suuria kasoja honkasia lankkuja ja lautoja, ties' sitte Herra mihin tarpeesen niitä lienee aiottu, ne olivat oikein kahisevan kuivia. Meidän pojat arvelivat niitä tarkastellessaan: "eiköhän nuo vaan liene keski Suomen honkaa". Vaikka ei siitä sentään pitkälle aprikoittu ennenkuin jo leimusi iloiset liekit meidän poikain nuotio-tulista, jotka olivat tehdyt mainituista lankuista ja laudoista kauppahuoneen permannolle. Ja kun huone oli hyvin korkea pysyi savukin hyvin katonrajassa; permanto oli kivestä, ei siis ollut aivan pahoin pelkoa tulipalosta (valkeanvaarasta); kuitenkin täytyi jonkun olla aina valveella pitääkseen tarkkaa vaaria sillä katto eli laipio oli puinen.
Näiden iloisten nuotiotulien ympärillä sitte istuskelimme, jutellen tyytyväisinä kaikenlaisia satuja, kun olimme päässeet näin oivalliseen sateensuojaan. Keitimme teetä, kuivailimme vaatteitamme, vaikka ei niitä oikein kuivaksi saatu, koska niistä vielä seuraavana aamunakin valui vesi.
Tammikuun 27 päivän aamulla k:lo 7 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Marssittuamme noin kuuden virstan paikoille, tulimme erään Balkanista päin juoksevan virran rannalle ja siihen täytyi pysähtyä, sillä ylängöiltä virtaava kevättulva oli vienyt eli särkenyt meikäläisten sapörien, päivää ennen kyhäämän varasillan. Turkkilaiset olivat paetessaan särkeneet siinä olleen vakituisen sillan, niinkuin tavallista estääkseen vihollista (meitä) etenemästä niin pikaa.
Tässä siis ei muuta neuvoa ollut, kuin alkaa kyhätä jonkinlaista porrasta ylimenoa varten, josta edes jalkaväen sopisi mennä. Se olisi ollut hyvinkin pikaa tehty, mutta tarvepuista (aineista) oli kova puute; lopuksi päätettiin käyttää niiksi kaikki sähkösanomapylväätkin, mitä läheisyydestä suinkin voitaisiin saada; työ alkoi mutta ei siihen sopinut väkeä kuin vähän erällään, toisten täytyi seisoa ja vartoa. Kaartin sapöri-pataljonan miehet olivat mestareina ja me, sekä muiden pataljonain miehet, olimme vuorotellen tarve-aineiden kantajina.
Tie ja tienvieret olivat niin vetiset ja lokaset ettemme edes saattaneet siihen istuakaan. Vilussa, nälässä ja sateessa seisoimme ja odotimme tässä ehtoopuolen päivää, siksi kunnes viimein porras valmistui ja saimme alkaa yksitellen ylimenoa.
Virta oli sadan askeleen levyinen ja syöksyi sekä kuohui yli äyräittensä. Portaissa oli vaan pari pylvästä rinnan, jotka sen lisäksi heiluivat ja häilyivät aika-tavalla kahden puolen tehden siten ylimenon hankalammaksi. Kiiruusti oli myöskin liikuttava, että tuhansia kerkeäisi tällä tavalla mennä yli parissa tunnissa.
Toista oli tykki- ja ratsuväen laita, ne pojat ajoivat täyttä laukkaa suoraan virtaan sekä koettivat siten päästä yli kahlaamalla ja uimalla.