Sinne painui tykit lavetteineen näkymättömiin ja hevoset korvia myöten, josta ne toiselle rannalle tultuaan taas esiintyivät, jolloin hevoset koettivat kiskoa niitä kaikin voimin rantaäyrästä ylöspäin, — ja onnistuihan se sentään jotenkin hyvin, täyden tehtyään hevoset ja miehet. — Erään venäläisen lääkärin kääsit sinne kuitenkin taisi jäädä, ja muutamia muita pienempiä kapineita.
Ylitse päästyämme järjestettiin kaikki taas kolonniin ja marssi alkoi uudestaan oikeen ripeästi, mutta pimeä saavutti kesken, ett'ei ennätettykään enää Adrianopoliin asti, vaikka taisi olla määränä; — eikä sinne sallittu sotaväen marssia pimeässä, jonka tähden meidät poikkeutettiin isolta maantieltä sivulle, mennäksemme yömajalle johonkin läheisiin kyliin. Kun tieltä poikkesimme pois oli jo myöhä ehtoolla ja pimeä kuin "säkissä", ei voinut nähdä marssiessaan edes lähimmäisiä tovereitaan, jonkinlaista litinää, mönkimistä ja öhkimistä vaan kuului. Se kenttä eli pelto, mikähän lie ollutkaan, jota marssimme, oli niin hirveän sitkeätä, vajoavata savea että sinne tahtoi vallan väkisin saapasrajamme tykkänään jäädä, oli niinkuin olisi ollut viiden leiviskän puntit jaloissamme.
Että marssi tuntui hiiden hankalalta, sen todistaa jokainen sinä ehtoona mukana ollut.
Marssittuamme pitkät matkat tänlaisessa pimeydessä ja loassa alkoi etäältä tulia kiilua, josta päätimme eli iloksemme huomasimme, että sotaväen leiriä eli jotain ihmisasunnoita mahtaa läheisyydessä olla.
Saavuttuamme lähelle erästä Känuriköi nimistä kylää, huusi komppaniamme päällikkö minua luokseen ja sanoi: "Vääpeli, jääkää tähän ensipuoli komppanian kanssa vartioimaan tykistöä". "Ymmärrän herra kapteeni", vastasin minä, soturin lyhyellä ja tavallisella vastauksella ja annoin miehistölle tarpeenmukaisia käskyjä. Joku sotamiehistä arveli: "eipäs tää nyt ollut oikein hauskaa, olisihan sitä yhtä hyvä mennä kyläänkin, kun on näin hirveän märkää ja lokasta". "Älä juttele, kun olet kerran sotamies", sanoi toinen.
Minä rauhoitin heitä sanoen: "Kyllä tästä päästään kun on kerta pahemmistakin päästy". Puolet miehistä jätin aseisin ja toiset puolet lähetin partioretkelle, hakemaan kylästä mitä välttämättömästi tarvittiin, eväät olivat jo näet hyvin lopussa.
Ei aikaakaan niin jo meidän pojat palajavat kylästä tuoden puita, olkia, yhden lehmän ja viisi lammasta. Heti laitoimme hyvät nuotiot, joita oli ensin vähän vaikea märässä maassa saada syttymään ja oljet levitimme allemme että oli mukavampi istuaksemme vallan märässä kurasessa maassa. Sitte käytiin lehmään ja lampaisin käsiksi, sukkelaan teurastimme ja nyljimme ne, eikä se ollut kuin yks, kaks, niin jo alkoi keittäminen ja käristäminen. Leipää ei ollut kun jollakulla, vaan kellä sattui olemaan, sekin pantiin tasan; näin sitte istuskelimme nuotion ympärillä ja miehet joiden silmistä äsken tyytymättömyys loisti, nauttivat nyt varsin tyytyväisiltä, jutellen ja uneksien niistä hauskuuksista, joita muka Adrianopolissa tulisivat näkemään ja nauttimaan. Erittäinkin puhuivat uhkeasta turkin viinistä, joka aina ennenkin oli tehnyt hyvän vaikutuksen.
Tammikuun 28 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkaamme eteenpäin sillä toivolla että tänäpänä varmaankin saapuisimme Adrianopoliin. Ahkerasti marssittuamme saavuimmekin k:lo 1 j.pp. esikaupunkiin, jossa vähän aikaa odotimme, kunnes saimme tiedon, minnepäin siellä isossa kaupungissa kuljimme majoitettavaksi. Sen jälestä alkoi juhlallinen marssiminen kaupunkiin, soittokunnat soittivat ja laulajat lauloivat (meidän pojat suomea). Kaupungissa oli vilkas liike, kaikkialla vilisi turkin punapäitä "Fetz"-lakkineen ja turpaanineen, mikä mitäkin huutaen kaupaksi hyvin kimakalla äänellä niinkuin esim.: "vintsa, vintsa; vodki, vodki; karassoo vodki! Ori, ori, karasso ori! voisin kalkaan, voisin kalkaan! Halva, Halva, jotin kalkaan, jotin kalkaan", j.n.e. jota kaikkea tulisi mahdottomaksi kuvailla ja kynäillä näin lyhyillä riveillä. Me kuljimme useampain katujen kautta kunnes viimein tulimme erään hyvin komean talon edustalle, joka oli kolmikerroksinen suuri kivikartano. — Tähän meidät pysäytettiin; se sanottiin olleen erään rikkaan juutalais-paschan oma, joka itse oli paennut Konstantinopoliin.
Pataljonamme ensi- ja kolmas komppania majoitettiin mainittuun taloon. Toinen ja neljäs komppania pääsivät erääsen toiseen sitä lähellä olevaan taloon. Me kolmannen komppanian miehet pääsimme kolmanteen kerrokseen erääsen huoneesen, joka ennen oli ollut juutalaisten rukoushuoneena eli niin kutsuttuna synagogana. Se oli niin kauniiksi sisustettu, seinät ja katto olivat kullalla silatut ja monenlaisilla maalauskukilla kaunisteltu, akkunat monenvärisillä laseilla koristeltu. Etuseinällä oli ripustettuna pyhäkaappi, jossa oli Moseksen kymmenet käskyt säilytetty, se oli peitetty eli varjostettu kauniilla esiripulla, johonka ei kukaan muu, kuin ylimmäinen pappi kerran vuodessa oli saanut katsoa. Peräseinällä seisoi suuri mahtavan iso kirjakaappi laattiasta kattoon asti lasiovella, täynnä kaikenlaisia kirjoja, isompia ja pienempiä, Hebrean ja Turkin kielisiä. Ikkunoissa oli hienon hienosta valkosesta kankaasta kartiinit (akkunan-varjostimet), jotka olivat meidän pojille tervetulleita, jonkun päivän päästä kivärin puhdistuksessa ja jalkarievuiksi.
Katossa riippui muhkea kynttilä-kruunu, sohvat ja tuolit olivat punaisella sametilla päällystetyt, joilla me sitte oikein "herroiksi" istuskeltiin ja maattiin, vedellen aika savupilviä oivasta turkin tupakasta. Talon piha oli myös kaunis kuin paratiisi; siellä kasvoi poppelipuita, myrttipensaita ja kaikenlaisia kauniita kukkia, sekä sen keskellä oli upea vesisäiliö, jossa uiskenteli n.k. kultakaloja. Kaupunki on luonnon ihanalla paikalla matalahkolla ylängöllä, siinä missä Maritza, Tundscha ja Bergaz virrat yhtyvät, jotka sitte Maritza-virran nimellä purkavat vetensä Arkipelagiin.