— "Niinhän sitä luulis'… Olis' sitä työtä jokaiselle omassa turkissaan, vaan ei se tule tehdyksi. Toisen asioihin ne aina tunkeutuvat."

— "Ei auta sitte muuta, kuin pitää ruveta apetta syöttämään lehmilleki. Panee jauhoja ennen vähän enemmän, niin kyllähän se heiniä vastaa."

— "Mutta mistä sitä jauhoa pannaan? Rukiit ovat niin vähissä, että tuskin niistä piisaa ihmisillekään. — Renki Jurkka teki päiväläisen kanssa ruisnärtteen semmoiseksi, että siihen meni vesi pohjavarpoihin asti. Loman kanssa saivat nyt hajalleen. Latvoja taittelivat vähän riiheen, mitkä paikat eivät olleet niin kankeina, mutta enimmästä osasta ei ollut riiheen vietävääkään"…

— "No nehän ne ovat!… Kyllä ne on ihmisiä… Ei nyt osata närettäkään tehdä. Kyllä se on vähän paha asia. Minulla nyt ei ole vielä tässä rahaakaan käsillä, kun ovat luvut vielä pitämättä Huiman kanssa ja satuin tässä antamaan ihmisille lainaksi vähän paikkaansa. Taitaa pitää ottaa nyt vaikka Rautasen Juhanalta lainaksi rahat ja mennä viemään suolaa Pietariin, ja tullessa tulisihan siinä sokuria. — Siitä saisikin hyvästi voittoa millä saisi ostaa heiniä ja muutakin tavaraa tuolta etempää Suomesta."

— "Hyvähän tuo olisi, vaikka millä saisi, kun on tarvis."

Tähän loppui heidän keskustelunsa. Helka meni hommaamaan illallista. Simo nousi sängystään, sytytti piippunsa ja meni istumaan kolpitsan nenälle.

XI.

Seuraavana aamuna läksi Simo pyytämään Rautasen ukko-Juhanalta rahaa lainaksi. Mennessään hän vähän epäili asiansa onnistumisesta, mutta meni kumminkin, ajatellen, että "käytyähän sen näkee." — Kun Simo oikein hyvästi haastoi ja selitteli asioitansa sekä helmansa alta työnsi konjakkipullon ukon turkin alle, niin heltisi kun heltisikin sataiset ruplat ukko-Juhanan takaa, jossa ne eivät olleet missään tuulen ajeltavana. — Simo näet ei pitänyt minään sopimattomana pistää pientä valetta, missä asian haarat sen vaativat. Niinpä hän nytkin Rautaselle lateli, niinkuin vaimolleenkin oli sanonut, että rahaa hänellä olisi muka kyllä, kun vaan saisi luvut tehdyksi Huiman kanssa. Erinomaisella puhetaidolla osasi hän selittää sitä valheeksi, että ihmiset hölyävät hänellä olevan velkoja. "Jos minulla" … sanoi hän … "on tuhat ruplaa velkaa, niin silloin aina on kaksituhatta ruplaa saatavaa." Tämän kaiken valheesen tottumaton ukko piti totena ja antoi rahat Simolle sillä ehdolla, että hänen pitää heti maksaman rahat takaisin, kun vaan saapi sokurit myödyksi.

Nyt oli Simo rahakas mies. Nyt hän taas omien sanojensa mukaan, ei ollut köyhä eikä kipeä. Kohta palkkasi hän kolmekymmentä hevosta, sekä meni erääsen Suomen kaupunkiin ja osti joka hevoselle kuorman suolaa. Sitten läksivät he miehissä menemään Pietariin. He tuumasivat, että jäätämyöten päästään paraiten "obessikkain" huomaamatta. Sen vuoksi he eivät ajaneetkaan tavallista maantietä myöten, vaan ajoivat erääsen kylään Suomenlahden rannalla ja odottivat siinä pimeän tuloa. Ennenkuin kylästä lähdettiin jäälle, niin käski Simo jokaisen varustamaan hyvän aseen rekeensä, jos tarvis sattuu tulemaan. Jokainen totteli käskyä. Kuka lienee tehnyt itselleen oivallisen koivukurikan, kuka taas otti vaan tavallisen kangen. Muutamat ottivat puntareja, toiset tuuria, toiset taas kiiroja. Simolla itsellään oli vanha venäjän puntari. Näin varustetiuna lähtivät he sitte ajamaan jäätämyöten Kronstadtia kohti. — Jää oli kirkas, aivan paljas lumesta. Siinä oli hevosten helppo juosta. Kovasti he ajoivatkin, kaikki rinnatusten, juuri kuin sotajoukko. Vapaasti he pääsivät ajamaan. Ei mikään muu häirinnyt ajoa, paitsi muutamat vanat, joista hevoset hypätä loiskahtivat ylitse, vaikka olisivat päässeet harppaamallakin. Jo luulivatkin kovin helpolla pääsneensä Kronstadt'iin, kun olivat jo muutaman puolenkymmenen virstan päässä määräpaikasta. Luulivat suotta niin kiirehtineensä ja ajaneensa turhaan hevosensa niin märiksi. Sen vuoksi he pysähtivät hevosensa ja antoivat niiden, kiivaan ajon perästä vähän huoata.

Siinä seisottaessa ja levätessä eräs miehistä huomasi Kronstadtista päin ajavan kaksi ratsastajaa. "Nyt ne pirut tulevat" … hän kohta huudahti. Toisetkin huomasivat sen ja että vielä toista kaksi ratsastajaa ajoi ensimmäisten perästä. Kaikki ymmärsivät ilman selittämättä mitä miehiä ne olivat. Jokainen hyppäsi kiireesti rekeensä ja alkoi ajaa täyttä laukkaa Pietariinpäin. Sinne heidän täytyi kääntää suuntansa. — Ratsastajatkin näkyivät huomanneen miesten kiireen ja senvuoksi hekin kiirehtivät kulkuansa. Pian olivatkin he pakenevien kintereillä, kun näiden väsyneet hevoset eivät ennättäneetkään jättää ratsastajia. Kun ratsumiehet, jotka olivat venäläisiä tullimiehiä, "obessikkoja", olivat päässeet pakenevien rinnalle, niin käskivät he miehiä seisauttamaan hevosensa, vaan ei miehet olleet sitä kuulevinansakaan. Ajoivat vaan minkä ennättivät. Silloin yksi ratsastajista ajoi ensimmäisen kuormamiehen rinnalle ja löi sapelillaan sen vempeleesen, joka samassa liistoillen meni poikki, ja miehen täytyi ajaminen seisauttaa. Saman konstin tekivät toisetkin ratsastajat. "Nyt ovat hevoset ja kuormat meidän", huusi yksi "obessikka". Kaksi hyppäsi heistä maahan ja jäi vahtimaan seisattuneita hevosia ja kuormia sillä aikaa, kun toiset menivät ahdistamaan muita pakenijoita. Huomattuaan, että muutamia hevosia "obessikat" pysäyttivät, seisauttivat he kaikki hevosensa nähdäkseen mikä niillä on muka mielessä. Ne kaksi "obessikkaa", jotka jäivät kuormia vahtiin, eivät niinkään hevillä päässeet kuormien isännäksi. Miehet eivät lähteneet pois kuormiensa päältä, sieltä vaan huiskivat pitkillä koivusilla kangillaan, kun "obessikat" rupesivat rekeen nousemaan. "Obessikat" kyllä koettelivat pelotella miehiä sapeleillaan, vaan eivät päässeet niin lähelle, että olisivat voineet miehiä vahingoittaa. Toisetkin "obessikat" tulivat näiden ensimmäisten avuksi.