— "Hyvä on tosi, jottei puskevalle lehmälle ole luotu sarvia" … intti vaan yhä Maija,

Kaikki olivat herenneet syömästä. Naiset alkoivat korjata ruoka-aineita pois pöydältä; isäntä ja Matti ottivat uunilta päreen, josta kumpikin repivät hampaillaan tikun, ruveten sitten kaivelemaan hampaitaan.

— "Et olisi sinä Matti mieleistä meistä kontrapantsikoille, kun sinä niin kovaa luet heille" …. sanoi isäntä.

— "Oli mitä tahansa" … tuumaili vaan Matti … "mutta se auttaisi. Ei niin moni silloin turhan tautta lakia rikkoisi ja hevosiaan menettäisi, kuin nyt. Nyt on meidänkin pitäjässä melkein jokainen mies salatavaran kuljettaja. Joka toista miestä melkeen siitä on sakotettu. Mitä se sakko on nyt auttanut. Ei niitä sakotettuja miehiä pidetä halvempana kuin muitakaan. Sanotaan vaan, etteivät he ole mitään vääryyttä ja pahaa tehneet, ovat vaan tienanneet rahoja, mitä jokainen ihminen tekee. Heille se nyt vaan sattui semmoinen vahinko, että nähtiin, ei muuta mitään, Se oli vaan heille sallittu muka sellainen vahinko, niinkuin Maijakin vast'ikään tuumasi. Mutta kunhan joku passitettaisi Siperiaan, niin kylläpä toinen ajattelis, että 'ahaa! enpäs panekaan sokuria rekeeni, viedään Siperiaan.'"

Isäntä ja Matti juttelivat vielä monenmoisista asioista. Sillä aikaa olivat Helka ja Maija laittaneet vuoteet valmiiksi. Kun kaikki askareet olivat toimitetut, niin meni isäntä pöydän päähän ja otti sieltä nurkkahyllyltä virsikirjan, josta vähän aikaa selailtuaan alkoi laulaa matatalla, vähän väräjävällä äänellä: "Käy nyt sielun kaikell' mielell' Herrall' kunniaa kantamaan, j.n.e." Kohta yhtyivät siihen lauluun toisetkin, jotta värssyn lopulla kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta, kieputellen sen kaunista säveltä tuhansiin mutkiin. Kun tulivat yhdeksänteen värssyyn, jossa lauletaan: "Koska silmän kiinni taipuu, Unehen myös raukeevat j.n.e." niin alkoi emäntä Katrin silmistä herahdella vesiherneitä, jotka pyörivät poskia myöten ja tipahtelivat avatun virsikirjan alareunaan. Helka kun huomasi tämän, niin hänenkin tunteensa kohosivat äyräittensä yli ja hetkeksi kehkeytyi tuo heleästi kuuluva lauluääni. Sitte hän nosti kirjan suunsa eteen ja pureksi sen yläreunaa ja kohta hän taas otti osaa lauluun entisellä heleällä ja sointuvalla äänellään. Virren loputtua luki isäntä ehtoosiunauksen lauvantaina ja rukouksen valmistuksesta sapatin viettämiseen. Sen jälkeen he lauloivat vielä muutaman värssyn, jonka perästä kaikki menivät levolle. Isäntä ja emäntä menivät nukkumaan tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn. Helka ja Maija olivat tehneet itselleen vuoteen tuvan lattialle, haavan lehdille. Matti otti pitkän nuttunsa hartioilleen ja meni nukkumaan tallin ylisille; sinne hän oli laatinut vuoteensa heinillä täytettyyn ajorekeen.

Hetken kuluttua oli Korpelassa aivan hiljaisuus. Kaikki nukkuvat sikeässä unessa, päivän työnsä väsyttämänä. Luontokin näytti ikäänkuin väsyneenä vaipuvan unettaren pehmeille patjoille. Auringon säteitten kuumentava vaikutus oli poistunut. Vieno tuulen löyhke, joka päivällä oli nyökytellyt kuusien latvoja pellon takana, oli myöskin asettunut nukkumaan yöuntansa. Synkkä kuusimetsä seisoi hiljaisena, lehväänsäkään väräyttämättä. Haavan lehdet, jotka mielellään pitävät, muiden nukkuessa, hiljaista kahinaa, riippuivat nyt pitkistä kantimistaan laitaansakaan liikauttamatta. Rukiin tähkätkin olivat kumartaneet päänsä maata kohden. Hiilikkikin oli lopettanut märehtimisensä ja ojensi päänsä pitkin pihaa, silmät ummessa. Sitä esimerkkiä olivat monet sen kumppanitkin noudattaneet. Kaikki oli tyyntä ja hiljaista. Vähän vaan kuului Härkäjoen lorinaa, kun se saunan sivulla olevien kalliolokkeroiden välitse kiirehti tietänsä pitkin. Tätä lorinaa säesti Matti kuorsaamisellaan tallin parvelta ja heinäsirkat yksitoikkoisella äänellään aittojen takaiselta pientareelta. Korven kaiuttamana kuului Latonurmelta vanhan tamman römiä ääninen rautakello, josta tiedettiin, ettei tamma vielä ollut iltaseltaan herennyt.

Peltojen ohi kulkevaa maantietä astui kiiruusti kaksi miestä, kummallakin harava ja viikate evässäkin kanssa olalla. Ne tulivat päivätyöltä hovista. Miehet hiukan aikaa lepäsivät Härkäsillan käsipuilla ja sitte läksivät nousemaan pienoista rinnettä ylös Tetr'kankaalle. Kohta olivat miehet kadonneet tuuheiden puiden varjoon. Jo lakkasi tamman kellokin kuulumasta. Heinäsirkatkin olivat väsyneinä lopettaneet laulunsa. Rauhallinen hiljaisuus ympäröi nyt Korpelan uneen vaipunutta perhettä.

II.

Illalla länteen katoova aurinko nousi uutena valonjakajana itäiseltä taivaan rannalta, lähettäen säteitään valaisemaan sunnuntaiaamua Korpelan kartanolla. Ei hiiskaustakaan kuulunut, kaikki nukkuivat vielä sikeässä yöunessaan. Ainoastaan linnut olivat jo kauvan aikaa kilvan viserrelleet pellon taustan korpikuusien oksilla. Pääskyset tuijasivat nopeasti kärpästen ja muiden hyönteisten perästä. Minkä saivat kiinni, sen kohta veivät pojilleen, jotka kaikki olivat pesän laidalla odottamassa. Iloisella säkätyksellä kiittivät pojat emoansa ruo'astaan. Vanha Mirri oli juuri pyydyksiltään tulossa, kantaen hampaissaan tuomisia pojilleen, vaan kun porstuan ovi vielä oli kiinni, joten se ei päässyt tupaan, jätti se saaliinsa rappujen viereen ja tuumasi vähän narrata pääskysiä. Se rupesi rappujen eteen pitkäkseen ja kun pääskyset lentelivät siitä sivu, niin se käpälillään niitä tavoitteli. Siitä pääskyset suuttuivat ja hyvin äkeästi tirskuen lentää tuijasivat niin liki Mirriä, että niiden siivet sipsahtelivat Mirrin viikseihin. — Vasta paistamaan tirkahtanut auringonsäde katseli tätä leikkiä vähän aikaa, mutta sitte se aikoi mennä toivottamaan hyvää huomenta Korpelan nukkuvalle väelle. Ensin se meni rapuille ja nousi porstuan ovea vasten, päästäkseen siitä sisään. Mutta ovipa ei säteille auennutkaan. Kohta alkoi se hiipiä oven päällisestä pitkästä ikkunasta katsomaan, minkätähden se ovi ei auennut. Siitä se ei kumminkaan saanut tietoa, kuu se ei voinut matalasta lasista nähdä oven taustaa. Sen vuoksi se siitä poistui ja kapusi seinää myöten elotuvan ovensuun ikkunaan päin, puikahti ylimmäisestä ruudusta tupaan ja meni tuvan perälle asti ja alkoi lämmittää emännän oikeaa poskea. Se herätti kohta emännän unestaan. Hän viruttelihe, siunaili itsekseen ja nousi ylös. Puki päällensä ja otti vettä kappaan ja meni ulos pesemään silmiään. Kun porstuan ovi avaantui, niin silloin Mirri lopetti leikkinsä ja meni viemisinensä poikiensa luo porstuan nurkkaan. Emäntä tuli tupaan, otti orrelta pyyhinrievun, pyyhki silmiään ja luki hiljaisella supinalla aamurukouksiaan, välin polviansa notkistaen. Sitten nykäsi hän Maijaa ja Helkaa kyljestä, jotka pian nousivat ylös, pesten kasvonsa ja pukien päällensä, niinkuin emäntäkin. Sitte he ottivat rainnat kukin ja menivät lypsämään lehmiä. Sen tehtyä meni Helka ajamaan karjaa metsälle, jolla-aikaa emäntä Maijan kanssa toimitteli muita aamutöitä. Mattikin oli sillä aikaa tullut tupaan ja otti pankon alta terva- ja rasvakupin, voiteli isännän ja omat kenkänsä ja vei ne kuivamaan aidan seipäiden nenään pihalle. Isäntä myös oli jo noussut ylös ja pannut puhtaat vaatteet yllensä, sekä istui nyt sängyn laidalla paitahihasillaan, hyräillen milloin mitäkin laulua. Matti istui kolpitsan nenällä kyynäspäät polvia vasten, tupakkaa poltellen pienellä piippunysällään. Aamutöitä toimiteltuaan joutuivat naisetkin tupaan. Isäntä otti hyllyltä vanhan virsikirjansa ja alkoi laulaa: "Herra Jesus, ainoa auttajan j.n.e." Siihen yhtyivät kohta toisetkin. Vähän aikaa kun oli laulettu, alkoivat tunteet puristella taas kyyneliä Katrin ja hänen tyttärensä silmistä, niinkuin usein muulloinkin tällaisissa tilaisuuksissa. Isännänkin ääni alkoi värähdellä tavallista enemmän. Matinkin karkea kämmen, jota hän piti poskeansa vasten, oli kostunut silmä-nurkasta herahtaneesta kyyneleestä.

Sen virren loputtua lauloivat he vielä muutamia ehtoollisvirsiä, sillä talon väki oli aikeessa mennä rippikirkkoon. Laulamisen loputtua sanoi isäntä Matille: