— "Meneppäs hakemaan hevonen ha'asta, pitää sitä jo alkaa lähteä kirkkoon. Tänäpäivänä kun on messu ja kaksi saarnaa, niin se kirkkoherra menee varemmin kirkkoon kuin muulloin".
Matti pani kengät jalkaansa ja nutun päälleen; sitten leikkasi pöydän laatikosta kaksi palasta leipää ja pisti ne taskuunsa, kysyen vielä isännältä:
— "Pitääkö tuoda molemmat hevoset, vai eikö niitä molempia ole tarvis?"
— "Jos et sinä meinaa lähteä kirkkoon, niin mitäpäs niistä sitte molemmista tuopikaan; menemmehän me kolmekin yksillä rattailla".
— "Olenhan minä vähän aikonut mennä, jos hänestä joutanee?"
— "Mitäpäs tästä kieltää joutamasta, onhan Maija yksinäänkin kotona.
Tuo sitte molemmat hevoset."
Sitte Matti läksi joutuin menemään. Viskasi porstuan naulasta ohjat olkapäähänsä ja oli oikein mielissään, kun pääsi hevosella kirkolle.
Matin hevosissa ollessa laittoi emäntä aitassa tyttärineen pyhävaatteet päällensä. Helka oli ensin vienyt tupaan isänsä kaikki kirkkonutut. Kohta tuli Mattikin hevosten kanssa. Hän valjasti molemmat hevoset. Tamman pani hän nelipyöräisten "roskien" eteen ja pani heinäkulin keskelle "roskia". Sälköruunan valjasti hän "tupinakiesseihin". Sitten juoksi hän itse tupasesta muuttamassa pyhävaatteet päällensä. Nyt olivat kaikki kirkkomiehet valmiina lähtemään. Emäntä Katri antoi vielä neuvoja Maijalle kodin hallinnosta hänen kirkossa ollessaan. Kaikki nyt nousivat rattaille. Isäntä ja emäntä kävivät "roskiin" heinäkulin päälle, sillä isäntä tahtoi mielellään aina ajaa vanhalla tammalla, kun se oli jo kolmattakymmentä vuotta häntä palvellut ja tiesi vähillä merkeillä hänen tahtonsa. Matti sai ajaa Helan kanssa tupinakiesseissä. Se olikin Matista tehtyä; eikä sitä Helkakaan taitanut panna pahaksensa. Sillä Helan ja Matin välillä oli vähän semmoista — mitähän lienee ollutkaan, mutta hyvin mielellään he tahtoivat olla toistensa kanssa, ja aina heillä oli tämmöisissä tilaisuuksissa — erinomaisen hauskaa. Ilosta säikkyivät nytkin Matin sekä Helan silmät ja sähähtelivät välistä vastatusten. Mutta silloin kohta molemmat loivat katseensa pois toisistaan. Helan ja Matin välillä vallitsevia tunteita ei tietänyt kukaan perheen jäsenistä, ei kukaan muu, paitsi asianomaiset. Ei missään, missä vaan muita ihmisiä oli, ilmaantunut lempeämpiä tunteita heidän välillään. Helka oli liika kaino puolestansa niitä esiin tuomaan. Matti taas tunsi itsensä mitättömäksi Helan rinnalla, joka oli suuren talon tytär. Sen vuoksi ei hän rohjennutkaan missään tilassa osoittaa pitävänsä Helasta. Näistä asioista he tavallisesti eivät koskaan mitään keskustelleet keskenään, vaan kumminkin heidän sydämmessään leimusi liekki, joka vastustamattomalla voimalla veti heitä toistensa pariin. Hauskaltapa se kirkkomatkakin tuntui heistä. Iloisessa keskustelussa aika kului ett'ei Matti tahtonut muistaa hevostaan hoitaa. Vanhukset ajaa kupsuttivat edellä, istuen heinäkulin päällä hartiat kyyryksiin painuneina. Puhelivat keskenään monenmoisista seikoista. Ajaessaan riihen ja ruispellon sivu sanoi isäntä:
— "Kunhan Jumala auttaa ensimmäiseen arkeen, niin pitää kiiruulla ruveta leikkaamaan ruista, ennenkuin se rupeaa karisemaan".
— "Kyllä se kohta kariseekin, kun näin poutaa vaan Jumala antanee kauvemmaksi aikaa" … tuumaili emäntä.