Toivoisin voivani antaa teille yhtä tyydyttävän kuvauksen yleisistä asioista. Täällä ollessanne katselitte enemmän tai vähemmän esiripun taa, joten tiedätte, että valtiokoneistomme käynnissäpitäminen ei ole suinkaan helppoa. Olen sitä hoitanut yksinäni viisitoista vuotta, ja vaikka minua on tapana sanoa pelkäksi seikkailijaksi (jota en tahdokaan kieltää), niin vakuutanpa hallinneeni heitä melko hyvin. Mutta nyt olen saanut siitä kylläkseni. Nähkääs, hyvä mr. Martin, en ole enää yhtä nuori kuin ennen. En kylläkään ole vuosiltani paljoa yli keski-ijän, mutta elämäni on ollut sellaista hitonmoista humua, että en ihmettelisi, jos vanhan Marcus Whittinghamin toimikausi olisi loppumassa. Joka tapauksessa on ainoa mahdollinen pelastukseni — Andersonin sanojen mukaan — lepo. Ja sitä aion itselleni suoda. Olin ensin mielinyt etsiä seuraajani (koska minulle ei ole suotu lihallista perillistä) ja ajattelin teitä. Mutta näitä seikkoja miettiessäni sain X-maan hallitukselta (tässä presidentti nimitti sen valtakunnan, josta Aureata ennen oli ollut osana), salaisen sähkösanoman. Siellä oltiin hyvin halukkaat saamaan takaisin entinen maakunta, mutta samalla he eivät lainkaan halunneet käydä kanssani enää kilpasille. Sanalla sanoen, jos Aureata yhtyisi emämaahan, taattaisiin sille täydellinen paikallinen itsehallinto ja vapaus. Emämaa ottaisi vastuulleen valtiovelan ja lopuksi — mikä ei ole vähimmän tärkeätä — luvattiin tasavallan nykyiselle presidentille puolen miljoonan dollarin korvaus.
En ole vielä lopullisesti hyväksynyt tarjousta, mutta minä aion niin tehdä — hankkien sentään muodon vuoksi eduskunnan suostumuksen. Olen saanut heidät korottamaan tarjouksensa minulle kaksinkertaiseksi, mutta virallisiin asiakirjoihin tulee merkittäväksi alkuperäinen summa. Tämä tunnustus ansioistani lisättynä omiin pieniin säästöihin (jotka, hyvä ystäväni, ovat jälleen talletetut pesulaitteeseen) tekee loppuelämäni sangen mukavaksi ja se takaa huolettoman toimeentulon leskelleni. Aureata-maa on koettanut onneaan omin päin; jos asukkaissa olisi ollut todellista tarmoa, olisivat he kohonneet kansaksi. Mutta niin ei ole laita, enkä viitsi heidän tähtensä kauemmin uurastaa. Epäilemättä tullaan heitä kohtelemaan varsin hyvin — ja totta puhuen, en siitä suuresti välitäkään. Sekarotua he ovat kumminkin.
Tiedän että tämä järjestely ilahuttaa teitä, koska se tuottaa entisille isännillenne suuremman mahdollisuuden saada omansa takaisin; sillä, meidän keskemme sanottuna, minulta eivät he milloinkaan olisi rahoja perineet. Silläkin uhalla, että loukkaan tunteitanne, täytyy minun tunnustaa, että teidän vallankumouksenne ainoastaan siirsi velan kieltämisen tuonnemmaksi.
Toivoin voivani pyytää teitä jonakuna päivänä muuttamaan takaisin keskuuteemme. Mutta asiain näin ollen on luultavampaa, että minä itse tulen teidän luoksenne, sillä päästyäni täältä eroon aion Christinan kanssa ohjata askeleeni Yhdysvaltoihin. Toivomme saapuvamme jo piankin. On olemassa pikku vaikeus ehdoista, joilla Kultatalo ja muu omaisuuteni siirtyisi uudelle hallitukselle; toivon pääseväni sovitteluun alentamalla vaatimukseni salaisesti puoleen ja luopumalla niistä julkisuudessa kokonaan. Täytyy myöskin hieroa kauppaa saadakseni tunnustetuksi Johnny Carrin omistusoikeuden everstin tiluksiin. Kun kaikki tämä on järjestetty, ei ole mitään minua pidättämässä, ja suuremmatta kaipuutta jätän tämän seudun. Ensimäinen, jota käyn tapaamassa, olette te, ja kyllä me vielä pidämme hauskaa yhdessä, jos vain vanha savimajani kestää. Mutta totta puhuen, poikaseni, en ole sama kuin ennen. Olen ajanut liian kovalla höyryllä koko ikäni, ja nyt on minun pysähdyttävä, jotta kattila ei räjähtäisi.
Christina lähettää herttaisimmat terveisensä. Hän on yhtä halukas näkemään teidät kuin minäkin. Mutta teidän pitää odottaa kuolemaani asti, ennenkuin kositte häntä. — Aina vilpitön ystävänne
Marcus W. Whittingham.
Kirjoittaessani kuulen, että tämä järjestely nyt on valmis. Näin päättyy Aureatan lyhyt historia omana valtiona; näin päättyy myöskin maan valtiovelan historia onnellisemmin, kuin koskaan aavistin. Myönnän kaihomielin muistelevani tuota päiväpaisteista, hilpeätä pikkusopukkaa laiskoine epärehellisine ihmisineen, joiden parissa tulin viettäneeksi nuo neljä vaiherikasta vuotta. Ehkäpä rakastan sitä siksi, että romaanini näyttämö oli siellä, samoin kuin rakastaisin jokaista paikkaa, missä olisin nähnyt signorinan. Sillä en ole vielä vakaantunut, en käy alla päin ja valitellen — minä nautin elämästä. Mutta huolimatta kiintymyksestäni presidenttiin tuskin kuluu päivääkään minun sadattelemattani sitä kirottua puunjuurta.
Ja mitä tuntee signorina?
En tiedä. En luule koskaan tietäneeni. Mutta minä sain häneltä muutaman rivin. Näin hän kirjoittaa:
"Kas vain, kun saa nähdä vanhan Jackin jälleen — hyljätyn Jack-raukan! Marcus on hyvin ystävällinen (joskin hyvin sairas, mies-parka); mutta minun on hyvin hauska tavata sinua, Jack. Muistatko, minkä näköinen olin? Olen vielä jokseenkin kaunis. Meidän kesken sanottuna, Jack, kuulehan, Marcus luulee, että sinä aiot pakoilla meitä, kun nyt saavumme X-kaupunkiin" (nykyinen kotipaikkani). "Mutta minä en sitä usko.