"Erittäin havainnollinen selitys, eversti", lausuin minä. "Saanko puoli tuntia miettimisaikaa?"
"Kyllä", vastasi hän. "Mutta sallikaa minun jäädä etuhuoneeseen.
Tietysti luotan teihin, Martin, mutta tällaisissa asioissa —"
"Oikein, kyllä ymmärrän", mukauduin minä. "Entä te, signorina?"
He nousivat molemmin ja astuivat ulos; kuulin heidän ryhtyvän haastelemaan Jonesin kanssa. Istuin hievahtamatta, tiukasti ajatellen. Mutta eipä aikaakaan, kun kuulin oven takanani avautuvan. Signorina sieltä tuli. Asettuen tuolin taakse hän kumartui ylitseni ja kietoi kätensä kaulaani.
Katsahdin ylös ja näin hänen myhäilevän veitikkamaisesti.
"Entä se ruusu, Jack?" kysyi hän.
Minä muistin. Ihastuksen hämmentämänä ja uskoen voittaneeni hänet huudahdin:
"Teidän soturinne olen kuolemaan asti, signorina!"
"Kuolemasta ei sanaakaan!" virkkoi hän ylimielisesti. "Ei kukaan menetä henkeänsä. Me voitamme ja sitten —"
"Ja sitten", lausuin minä kiihkeästi, "me menemme naimisiin, eikö niin, armahin?"