"'En ole sitä tarjonnutkaan', sanoi hän vaatimattomasti. 'On parempi, että itse huolehditte tehtävistänne. Minun ei tarvinne kauemmin viivyttää teitä, eversti?'
"Tämä ei vastannut, vaan kääntyi minuun ja sanoi:
"'Signorina Nugent, odotamme vain teitä, ja aika on kallista."
"'Tulen ihan hetimiten', vastasin minä, pääni vieläkin sohvapieluksessa.
"'Ei, tulkaa nyt', komensi hän.
"Katsahtaen ylös näin presidentin hymyilevän. Kohoutuessani vastahakoisesti nousi hänkin tuolilta, jolle oli heittäytynyt, ja pidätti minut kädenliikkeellä. Pelkäsin hirveästi, että hän lausuisi minulle jotakin tuimaa, mutta hänen äänensä ilmaisi vain jonkunlaista huvitettua sääliä.
"'Rahako tämän teki, signorina?' sanoi hän. 'Nuoret ihmiset ja kauniit ihmiset eivät saisi olla ahneita. Lapsi-raukka, teidän olisi ollut parempi olla minun puolellani.'
"Mitään vastaamatta läksin everstin kanssa ulos, jättäen hänet jälleen istumaan tuolilleen ja näköjään huvitettuna silmäilemään ovella seisovia kahta uhkaavannäköistä vartijaa. Eversti hoputti minut ulos talosta, selittäen:
"'Meidän täytyy ratsastaa kasarmille. Jos uutinen ehtii sinne ennen meitä, niin ne saattavat raivostua. Te saatte mennä kotiin. Teidän työnne on tehty.'
"He nousivat hevostensa selkään ja karauttivat pois, jättäen minut tielle. Ei näkynyt mitään muita jälkiä rymäkästä kuin saranoillaan vinossa riippuva ovi ja pari veritahraa portailla, missä he olivat ampuneet Johnny Carr-parkaa. Menin suoraan kotiin, enkä tiedä, mitä tapahtui Kultaisessa talossa aamuhetkien kuluessa, ja tuntien ne olosuhteet, joihin jätin presidentin, en myöskään kykene selittämään, miten se tapahtui. Kotiin päästyäni itkin niin, että sydämeni oli pakahtua? —"