»Siltä näyttääkin, teidän majesteettinne», sanoi marski. »Teidän käsialanne ei ole aivan samanlainen kuin se tapaa olla. Tämä on ikävä juttu, sillä jotkut voivat ehkä saada aihetta epäillä, että käskykirje on väärennetty.»
»Herra sotamarski», sanoin hymyillen, »mitä hyötyä on sitten Strelsaun kanuunoista, jollei niillä voi tukahduttaa pienoista epäluuloa?»
Marski hymähti tuimasti ja otti paperin.
»Eversti Saptin ja Fritz von Tarlenheimin otan mukaani», virkoin vielä.
»Aiotteko etsiä herttuan käsiinne?» hän kysyi hillityllä äänellä.
»Niin — herttuan ja vielä erään toisen, jota tarvitsen ja joka nyt oleskelee Zendan linnassa», vastasin.
»Minä tahtoisin mielelläni lähteä mukaanne», huudahti sotavanhus ja veteli valkoisia viiksiään. »Tahtoisin kernaasti vielä kerran iskeä kelpo iskun teidän majesteettinne ja kruunun hyväksi.»
»Minä jätän hoivaanne sen, mikä on henkeäni ja kruunuani kalliimpi», sanoin, »koska te olette se mies, johon luotan kaikkein enimmän koko Ruritaniassa.»
»Teidän majesteettinne tapaa hänet jälleen tervennä ja pirteänä», hän lupasi; »ja jollette palaa, niin teen hänet kuningattareksi.»
Me sanoimme toisillemme jäähyväiset, ja minä palasin palatsiin ja kerroin Saptille ja Fritzille, mitä olin tehnyt. Saptilla oli tietysti vastaväitteitä, mutta muutapa en ollut odottanutkaan; sillä hän näki mieluimmin, että häneltä kysyttiin ennakolta neuvoa, kuin että hänelle vasta perästäpäin ilmoitettiin tapahtuneesta tosiasiasta. Mutta ylimalkaan hän taipui minun tuumiini ja hänen mielialansa kohosi sitä mukaa yhä pirteämmäksi, mitä enemmän toiminnan hetki läheni. Fritz, oli myöskin valmis käymään toimeen, vaikka hänellä, poikaparalla, olikin suurempi panos pelissä, sillä hän oli rakastunut, ja hänen elämänsä onni riippui seuraavien päivien tuloksesta. Ja sittenkin niinä haikeasti kadehdin häntä! Sillä voitokas hyökkäyksemme, joka kaiuttaisi hänen onnensa ja yhdistäisi hänet iäksi rakastettuunsa — tuo uhkayritys, jonka puolesta me kävimme taistelemaan ja josta meidän täytyi toivoa selviytyvämme voittajina — se syöksisi minut varmempaan ja suurempaan suruun kuin mikä sen menettämisestä meille seuraisi. Kuninkaan pelastushan tiesi minulle ikuista eroa rakastetustani! Fritz aavisteli jotain tällaista; sillä yksin jäätyämme hän työnsi kätensä kainalooni ja sanoi: