Maanpintaa alempana oli vanhan linnan pohjakerroksessa kaksi kallioon hakattua kellaria, joista kiviportaat veivät nostosillalle. Ulommassa kellarissa ei ollut lainkaan akkunaa, mutta siellä paloi lamppu yötä päivää; sisemmässä oli neliskulmainen akkunalokero, joka avautui vallihautaan. Edellisessä oleskeli alituisesti kolme herttuan kuusikosta, ja Michael oli antanut käskyn, että jos mikä vihollinen hyvänsä yritti hyökätä ulompaan suojaan, tuli noiden kolmen puolustaa sitä niin kauan kuin hengenvaaratta itselleen voivat sen tehdä. Mutta heti kuin oli syytä pelätä, että ovi murrettaisiin auki, piti Rupert Hentzaun tai Detchardin — sillä toinen näistä pahimmista hurjimuksista oli aina paikalla — jättää puolustaminen molempain toisten miesten asiaksi, luikahtaa sisempään kellariin, jossa kuningasta pidettiin vangittuna, ja surmata tämä muitta mutkitta. Kuningasta kohdeltiin hyvin, mutta aseet häneltä oli tietysti riistetty, ja hänen käsivartensa oli köytetty hienoilla teräsvitjoilla, niin että hän ei voinut kohottaa kyynärpäitään vyötäisiä korkeammalle. Jos siis ulko-ovi särjettäisiin, olisi kuningas heti hengiltä. Mutta entä hänen ruumiinsa? Siitähän tulisi hänen murhaajiaan vastaan yhtä vaarallinen todistaja kuin hänestä itsestään elävänä.
»Herttua on siitäkin pitänyt huolta», kertoi Johann. »Sillä aikaa kuin nuo kaksi muuta puolustavat ulompaa kellaria, avaa se mies, joka on tappanut kuninkaan, kellarinakkunaa peittävän rautaristikon; se kääntyy näet saranoilla alas. Tuosta akkunasta ei tule sisään ollenkaan valoa, sillä aukon tyyten peittää muurattu tiilitorvi, joka on niin avara, että mies voi ryömiä sitä myöten, ja päättyy alhaalla vallihaudassa aivan vedenpinnan yläpuolelle. Sittenkun kuningas on surmattu, kiinnittää murhamies sukkelasti rautapainon ruumiiseen, raahaa tämän akkunan luo ja nostaa sen aukon tasalle vipulaitteen avulla, jonka Detchard on varoilta rustannut. Sitten hän työntää ruumiin jalat edellä torveen ja antaa sen luisua alas. Se putoo molskahtamatta veteen ja painuu suoraapäätä pohjaan, joka sillä kohtaa on kaksikymmentä jalkaa syvä. Kun kaikki on sitämyöten valmista, huutaa murhamies tovereilleen 'kaikki hyvin!' ja sukeltaa itsekin alas aukosta; ja jos toisetkin kerkiävät, eikä taistelu ole vallan kuuma, niin he syöksyvät sisempään kellariin, koettavat teljetä välioven perästään ja luiskahtavat torvea myöten veteen. Kuninkaan ruumis tietysti jää pohjaan, mutta he nousevat jälleen pintaan, missä muuan mies odottelee veneessä auttaakseen heidät ylös vedestä. Toisella rannalla on myöskin jokaiselle varalla hevoset. Jos asiat sittenkin alkavat käydä hullusti, yhtyy herttua heihin ja kaikki pyrkivät kiiruimman kautta pakoon; mutta jos kaikki sujuu hyvin, palaavat he linnaan, jossa heillä on vihollisensa satimessa. Sellainen on se suunnitelma, jonka hänen korkeutensa on laittanut päästäkseen hätäpäivän päällekäydessä kuninkaasta eroon. Mutta siihen turvaudutaan, kuten sanottu, ainoastaan ihan viime tingassa; sillä arvaattehan, ettei herttualla ole erityistä halua surmata kuningasta, jollei hän saa teidänkin henkeänne kaupanpäällisiksi. Nyt olen ilmaissut teille koko totuuden, niin totta kuin Jumala sieluani auttakoon, ja pyydän teitä suojelemaan minua herttua Michaelin hirmuiselta kostolta; sillä jos minä lankean hänen käsiinsä, sittenkun hän on saanut tämän tietää, niin voin rukoilla vain yhtä asiaa koko elämässäni, nimittäin nopeata kuolemaa, ja sellaista hän ei minulle suo!»
Hän kertoi juttunsa hyvin katkonaisesti; mutta kyselemällä me täytimme kaikki aukkokohdat. Hänen kertomansa suunnitelma edellytti aseellista partiokahakkaa; mutta jos vihollinen tuli ylivoimaisella joukolla — jollaisen esim. minä, nimellinen kuningas, voin hankkia — niin luovuttiin kaikesta vastarinnasta, ja kuningas murhattaisiin kaikessa hiljaisuudessa ja ruumis syöstäisiin torvea myöten vallihautaan. Ja lopuksi vielä sukkela päähänpisto — tässä tapauksessa joku salaliittolaisista asettuisi kuninkaan tilalle kellariin, ja vihollisten hyökätessä sisään hän rupeisi pitämään kovaa melua ja huutamaan apua. Silloin ilmestyisi Michaelkin näkösälle ja myöntäisi olleensa ehkä liian kovakourainen vankiaan kohtaan; mutta tämä olikin muka ollut niin mielettömän julkea, että oli rohjennut ruveta liehakoimaan herttuan lemmittyä — Antoinette de Mauban oli näet linnassa — ja Zendan linnanherrana hän oli rangaissut uskalikkoa omankäden oikeudella. Mutta nyt hän tilaisuuden pakottamana päästäisi miehen vapaaksi ja tekisi samalla kertaa lopun kaikista juoruista »Zendan salaperäisestä vangista», jotka puheet olivat saaneet hänen odottamattomat vieraansa sekaantumaan asiaan. Silloin nämä tietenkin tulisivat hämilleen ja vetäytyisivät noloina tiehensä, ja Michael voisi tehdä kuninkaan ruumiin suhteen kuinka parhaaksi näki.
Tämän julman ja kavalan juonen kuultuamme me, Sapt, Fritz ja minä, katsoimme kauhistuneina toisiimme. Tulinpa minä linnaan rauhan tai sodan asioissa, joko sotajoukon etunenässä tahi viekkaalla yllätyksellä, niin kummassakin tapauksessa kuningas olisi menettänyt henkensä, ennenkuin minä pääsisin häntä lähellekään. Jos Michael oli minua väkevämpi ja voitti minun väkeni, niin olisi koko juttu siihen loppunut; mutta jos minä saisin linnan käsiini, niin minulla ei olisi mitään keinoa rangaistakseni häntä, ei ainuttakaan keinoa todistaakseni hänen inhan työnsä tapahtuneeksi — muuta kuin paljastamalla oman petokseni. Toiselta puolen taasen minä jäisin edelleen kuninkaaksi — sydämeni tykytti hetkisen kuumeisesti tätä ajatellessani — ja lopullinen kamppailu herttuan ja minun välillä siirtyisi myöhemmäksi ajaksi. Hän tuntui todellakin tehneen voittonsa mahdolliseksi ja tappionsa mahdottomaksi. Jolleivät asiat käyneet hänelle hyvin, niin ne pysyisivät samalla kannalla kuin olivat aikaisemminkin olleet, ennenkuin minä tulin hänen tiellensä; — silloin oli hänen ja valtaistuimen välillä vain yksi mies, ja se mies oli petturi; jos taas kaikki sujui hänen suunnitelmansa mukaan, niin ei ollut olemassa ketään, joka pystyisi nousemaan häntä vastaan. Minä olin jo ruvennut ajattelemaan, että Michael oli vain mukava »mammanpoika», joka mieluimmin jätti kaiken taistelun ystäviensä toimeksi; mutta nyt tuli minun myöntää, että hänen aivonsa joka tapauksessa olivat luoneet tämän mestarisuunnitelman, vaikkapa hän itse ei sitä toteuttanutkaan ase kädessä.
»Tietääkö kuningas itse tästä mitään?» kysyin.
»Veljeni ja minä tuon torven muurasimme hänen akkunaansa herra von Hentzaun ohjeitten mukaan», vastasi Johann. »Tällä oli sinä päivänä vahtivuoro, ja kuningas kysyi häneltä, mitä torvella tehtäisiin. — 'Siitä tulee, saakeli soikoon, parannettu laitos Jaakopin tikaportaista’, vastasi se nuori herra ja nauroi iloista nauruaan. ’Tietäähän teidän majesteettinne raamatusta Jaakopin tikapuut, joita myöten mennään maasta taivaaseen. Meistä ei ollut sopivaa, että teidän majesteettinne kulkisi rahvaan tietä, kun teille tulee äkkipakko nousta Aaprahamin helmaan; sen vuoksi laitamme teille tähän sievät yksityisportaat, joilla ei roskajoukko pääse teidän menoanne edes näkemäänkään. Kas sitä varten tämä torvi tulee, kuninkaallinen majesteetti.' Ja hän nauroi taas ja pyysi saada täyttää kuninkaan lasin sen asian onneksi; kuningas istui näet silloin illallispöydässä. Ja vaikka kuningas onkin niin uljas ja peloton kuin kuka hyvänsä hänen suvustaan, vaihtui kuitenkin väri hänen poskillaan, kun hän katseli torvenlaittoa ja tuota reilua pilkkakirvestä, joka veisteli kompiaan hänelle.» — Johannia itseäänkin puistatti sitä muistellessaan; sitten hän jatkoi: »Ei muuten olekaan leikin asia nukkua öitänsä Zendan linnassa, sillä siellä on jokainen yhtä kärkäs katkaisemaan toisilta kurkun kuin lyömään korttia keskenään; ja herra Rupert von Hentzaulle se ajanviete on mieluisempi kuin mikään muu, vieläpä rakkaampi kuin naisten vietteleminen, vaikka sekin on hänen mielitekojaan.»
Mies taukosi puhumasta, ja minä käskin Fritzin saattamaan hänet taitelle varmaan palkitaan. Sitä ennen sanoin kuitenkin hänelle:
»Jos kuka hyvänsä kysyy teiltä, pidetäänkö Zendassa ketään vankina, niin vastatkaa myöntävästi; mutta jos tahtovat udella teiltä, kuka se vanki on, niin te ette saa tietää hänestä mitään; sillä kaikki minun lupauksenkaan eivät pysty pelastamaan teidän henkeänne, jos yksikään sielu saa tietää totuuden Zendan vangista. Minä itse tapan teidät kuin koiran, jos hiiskahdatte siitä hengähdyksenkään tässä talossa.»
Hänen poistuttuaan katsahdin Saptiin.
»Siitä tulee hyvin kova pala meidän hampaillemme», sanoin.