Ruritania ei ole mikään Englanti; muuten ei kamppailuni herttua Michaelin kanssa kaikkine siihen liittyvine merkillisine tapauksineen olisi välttänyt suurta julkista huomiota. Kaksintaistelut olivat siellä jokseenkin tavallisia yläluokkain keskuudessa, ja ylimysten keskinäiset riitaisuudet ulottuivat myöskin heidän ystäväinsä ja alustalaistensa välille. Viimeksi kertomani taistelun jälkeen kuitenkin alkoi sikiytyä niin paljon toinen toistaan merkillisempiä huhuja, että pidin parhaana olla varuillani. Kuolleita ei tietenkään käynyt salaaminen heidän omaisiltaan. Minä annoin ankaran manifestin, jossa mainittiin kaksintaisteluja tapahtuvan liiankin lukuisasti ja verisin seurauksin — kansleri laati tuon asiakirjan minun nimessäni, ja hän teki urakkansa oikein hyvin —, jonka vuoksi kielsin ne tykkänään, erinäisiä hyvin päteviä tapauksia lukuunottamatta. Lähetin myöskin julkisen anteeksipyynnön miesteni huimuudesta Michaelille, ja hän vastasi kohteliaassa ja kunnioittavassa sävyssä; meillä oli näet koko ajan sellainen yhtymäkohta, ettemme kumpikaan näyttäneet toisillemme korttejamme. Hän oli yhtä hyvä »komeljantti» kuin minä, ja vaikka me vihasimmekin toisiamme vereen ja henkeen saakka, niin siitä kuitenkin olimme yksimieliset, että yleistä mielipidettä piti vetää nenästä viimeiseen asti. Valitettavasti aiheutti täytymys toimia salaisesti myöskin täytymyksen viivytellä toimiamme; kuningas voi sillä välin kuolla vankeudessaan tahi tulla siirretyksi muuanne, ilman että minä kykenin panemaan rikkaa ristiin hänen hyväkseen. Kirvelevin sydämin oli minun pakko taipua lyhyeen aselepoon, ja ainoana lohdutuksenani oli, että Flavia oli hyvin iloinen minun kaksintaisteluja koskevasta määräyksestäni. Kun lausuin hänelle iloni siitä, että olin kokonaan voittanut hänen mielisuosionsa, vaati hän minua kieltämään kaksintaistelut tykkänään ja joka tapauksessa, jos kerta panin arvoa hänen mielisuosiolleen.
»Odota, kunnes olemme naimisissa», vastasin hymyillen.
Muuan tärkeä seuraus aselevosta ja siihen liittyvästä salamyhkäisyydestä oli, että Zendan kaupunki oli päivän aikaan jonkinlainen puolueeton vyöhyke, jossa molemmat riitapuolet voivat haitatta kohdata toisensa. Kun eräänä päivänä ratsastin sinne Flavian ja Saptin seurassa, oli minulla kadulla kohtaus, joka tavallaan oli humoristinen, mutta samalla hämmensi pahasti tuumiani. Meitä vastaan ajoi näet kaksivaljaikolla mahtipontisen näköinen herra, joka minut äkättyään nousi vaunuista ja lähestyi hattu kädessä ja syvään kumarrellen. Se oli Strelsaun poliisipäällikkö.
»Teidän majesteettinne armollinen määräys kaksintaisteluista on herättänyt meissä mitä hartainta mielenkiintoa», hän vakuutti minulle.
Jos tämä harras mielenkiinto oli tuonut hänet Zendaan, niin päätin oitis kirvoittaa hänet siitä.
»Sekö on aiheuttanut teidän tulonne tänne, herra poliisipäällikkö?» kysyin.
»Ei, teidän majesteettinne. Saavuin tänne Englannin lähettilään pyynnöstä.»
»Mitä Englannin lähettiläällä on täälläpäin asiata?» sanoin huolettoman näköisenä.
»Eräs hänen maanmiehistään on joutunut kadoksiin, teidän majesteettinne — hyvin suuressa arvossa pidetty mies. Hänen omaisensa eivät ole kuulleet hänestä mitään kahteen kuukauteen, ja heillä on syytä otaksua, että hänet on viimeksi nähty Zendassa.»
Flavia näytti tuskin kuuntelevankaan meitä. Minä en uskaltanut vilkaista Saptiin.