»Pitääkö tuo nainen sitten enemmän herttuasta?»
»Sen se typerä narttu juuri tekeekin! No niin, mutta miettikääpä vain tarkemmin minun tarjoustani.» Hän kumarsi, kannusti hevostaan ja karautti ystävänsä ruumiin perään.
Minä ratsastin takaisin Flavian ja Saptin luo, ja ajatukseni askartelivat tuossa merkillisessä miehessä. Olen tuntenut paljonkin kehnoja ihmisiä; mutta Rupert Hentzaulla oli niiden joukossa kerrassaan erikoinen asema. Jos tapaatte jonkun samanlaisen muualla, niin iskekää häntä heti kaulukseen ja hirttäkää se vietävä ensimmäiseen puuhun. Sen minä sanon, joka tunnen tuon tyypin!
»Hän on aika kaunis, eikö totta?» sanoi Flavia.
Hän ei tietystikään tuntenut Rupertia samoilta puolilta kuin minä; mutta sittenkin hölmistyin suuresti, sillä minusta olisi tuon junkkarin julkean katseen pitänyt pikemminkin harmittaa kuin miellyttää häntä. Mutta rakas Flaviani oli nainen, ja siksi hän ei suuttunut siitä. Päinvastoin hänestä nuori Rupert oli kaunis poika, ja sellainen se hornankekäle tosiaan olikin.
»Hän näytti suuresti surevan ystävänsä kuolemaa», lisäsi Flavia.
»Hän saa kohta enemmän syytä surra omaa kuolemaansa», virkkoi Sapt ja naurahti tuimasti.
Minä pysyin happamena; se oli ehkä aivan järjetöntä, sillä eihän minulla ollut sen enempää oikeutta kuin Rupertillakaan katsella Flaviata lemmekkäin katsein. Ja minun happamuuteni jatkui aina Tarlenheimiin tuloon saakka, kunnes Flavia, Saptin jättäydyttyä meistä vähän jälelle, ratsasti aivan kiinni minuun ja sanoi hellästi ja katuvaisesti naurahtaen:
»Rudolf, minä rupean itkemään, jollet jälleen hymyile minulle. Mistä sinä oikein olet pahalla päällä?»
»Minua vain suututti se, mitä tuo nulikka minulle äsken sanoi», vastasin; mutta minä katsoin häntä suoraan kasvoihin ja hymyilin, kun tulimme portille ja laskeusimme alas satulasta.